Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin

Naja Marie Aidt
S&S, 2018





Kohtuuttomista kohtuuttomin tapahtuu, kun tanskalainen runoilija-kirjailija Naja Marie Aidt saa tiedon 25-vuotiaan poikansa onnettomuudesta. Carl on pudonnut viidennen kerroksen ikkunasta jouduttuaan huumepsykoosiin. Perheenjäsenet hälytetään paikalle sairaalaan jättämään jäähyväisiä, ennen kuin Carl irrotetaan hengityskoneesta. Äidin on annettava kuolemalle hänet, jonka kanssa on yhdeksän kuukautta ollut yhtä ja jota hän on kantanut sydämellään lapsensa elämän jokaisena päivänä.

Aidtin surukirja poikansa kuolemasta on lohdutonta luettavaa. Lapsen menetys on vedenjakaja kahden aikakauden välillä, aikaan ennen ja jälkeen. On neljännesvuosisadan muistot ja päiväkirjamerkinnät, joita Aidt jakaa lukijansa kanssa. On kaoottinen, kaikesta normaalista eriytetty tässä ja nyt, joka ei taivu sanoiksi eikä alistu järkeviksi lauseiksi. Luonnonlaeista – siitä, että lapset saisivat haudata vanhempansa – piittaamaton kuolema riistää runoilijaltakin sanat. Naja Marie Aidt etsii apua kirjallisuudesta saman kokeneilta ja hänen omia tekstejään tauottavat muun muassa Sokrates, Gilgamesh, Nick Cave ja Dennis Riley. Jokainen surunsa kanssa kamppaillut tietää, miten shokkivaiheessa ja kauan sen jälkeenkin, on kelattava tapahtunutta yhä uudestaan, käytävä tilanteita läpi hetki hetkeltä. Aidtin kirja kuvaa hyvin tuota vaihetta, asioita on toistettava ja toistettava, jotta voi toivoa niiden jonain päivänä asettuvan aloilleen. Sielun ja mielen ajankäsitys ei etene kronologisesti eikä muutakaan kaavaa toteuttaen. Se voi vaihtaa fonttia kesken kaiken, unohtaa pilkut ja pisteet.

Carlin kirja on pienikokoinen ja jotenkin vaatimaton ulkoiselta olemukseltaan. Lukukokemuksena se jättää jälkeensä henkisen vapinan ja muistuttaa vanhemmuuden niistä puolista, jotka eivät ole neuvoteltavissa elämän kanssa. Paradoksaalisesti silti kirjan viimeisiltä sivuilta löytyy lohtu, kun Aidt toteaa, että ”Tässä kuolemanhiljaisessa hetkessä on mahdollista elää.” Lapset ovat aina läsnä ja ajatuksissamme, niin elävät kuin kuolleetkin. Jokin arvoituksellinen rauha tämänkin kanssa on löydettävissä, rakkauden uudessa ulottuvuudessa.

Julkaistu Kirjavinkeissä 29.5.2018

Mon amour: Ranskalaisen parisuhteen jäljillä

Helena Liikanen-Renger
Atena, 2018



Hartaasti odotettu sesonki on jälleen edessä. Kirmaamme kesälomalaitumille suurin odotuksin, nauttimaan Suomen suvesta ja toisistamme. Suomalaistutkimuksen mukaan avioeroja haetaan eniten juuri lomien jälkeen. Nyt onkin siis otollinen hetki pohdiskella tovi parisuhteen kipinää. Mitä parisuhteesta ajattelevat ranskalaiset, joilla on rakkauden kielikin käytössään?

Helena Liikanen-Renger on koonnut uusimpaan kirjaansa erilaisia näkökulmia ranskalaisen parisuhteen olemukseen. Ulkosuomalaisena ja ranskalaisen miehen vaimona hän voi katsella aitiopaikalta suomalaisen ja ranskalaisen elämänmuodon eroja. Kirjaa varten hän on haastatellut lukuisia ihmisiä, niin asiantuntijoita kuin erilaisia pariskuntiakin.

On kiehtovaa huomata, miten jo pieni ranskalaisuusnäkökulma voisi tuoda parisuhteeseen uutta säväystä. Siinä missä me suomalaiset menemme paljolti lasten ehdoilla, ranskalaiset nostavat parisuhteen hoitamisen päällimmäiseksi. Parisuhteeseen halutaan panostaa, huomata toinen sanoin ja teoin, viettää aikaa yhdessä. Estetiikka on arvossaan, itsestä huolehtiminen ja huolitellulta näyttäminen tärkeää – arvostusta niin itseä kuin toistakin kohtaan. Kun tämä kivijalka on kunnossa, päälle on hyvä rakentaa koko perheen, niin vanhempien kuin lastenkin, hyvinvointia.

Suomalaisuudessa on suuret hyveensä ja tuttuutensa, se on rakasta. Silti kirjaa lukiessa havahtuu Liikanen-Rengerin huomioon, että korostunut tarpeemme selvitä kaikesta yksin ja pärjätä ilman apua tekee elämästä ajoittain myös karua. Missä elämänilo, joie de vivre? Kyllä suomalainen nainenkin, se hänen romanttinen puolensa, nauttii saadessaan kukkia ja iloitsee herrasmiehen avaamasta ovesta, kehuista ja kohteliaisuuksista. Toisaalta mukavuudenhalussakin on puolensa ja kotiin päästyään on mukava vaihtaa kotiverkkareihin; tapa, joka kirjan mukaan ei kuulu ranskattaren tyyliin ollenkaan.

Vaikka ranskalaiset panostavat paljon parisuhteeseen, se ei suinkaan pelasta avioeroilta ja pettämiseltä. Hyvinkin hoidettu ja vaalittu parisuhde muuttuu ajan mittaan ja romantikko alkaa kaivata intohimoa ja rakastumisen huumaa. Kirjan mukaan ranskalaiset eivät kuitenkaan suhtaudu pettämiseen kovin ankarasti. Muistan nähneeni kyselytutkimuksen, jonka mukaan Ranska on myötämielisin maa suhteessaan uskottomuuden ja syrjähyppyjen anteeksiantamiseen.

Suomalaisesta näkökulmasta kohtuus on ehkä jossain siellä keskellä, harmaalla alueella. Kyllä suomalaisestakin miehestä löytyy herrasmiestä, se vain toteutuu hieman toisessa muodossa ja maltillisemmin. Mutta haittaakaan ei ole, jos nappaamme pientä ranskalaista vivahdetta omaan arkeemme ja muistutamme itseämme siitä, mistä kaikki alkoikaan. Silloin ennen lapsia.

Helena Liikanen-Rengeriltä kannattaa lukea myös hänen aiempi kirjansa Maman finlandaise, joka kertoo hänen ensimmäisistä vuosistaan Ranskan Rivieralla.

Julkaistu Kirjavinkeissä 22.5.2018 

Onnellisuuksien oivaltaja

Markku Ojanen
PS-kustannus, 2018
334 s.


Netti on pullollaan erilaisia onnellisuusohjeiden listauksia ja
elämäntapaoppaita ilmestyy tasaiseen tahtiin joka vuosi. Mutta mitä onnellisuus pohjimmiltaan on ja millaiset ohjeet auttavat pysyvämpään muutokseen? Onnellisuuden määrittely on pohdituttanut ihmistä iät ajat, mutta sen konkreettinen tutkimus on suhteellisen nuorta. Markku Ojanen, onnellisuusprofessoriksikin nimetty psykologian emeritusprofessori, on julkaissut useita kirjoja onnellisuudesta eri näkökulmista. Hänen uusin kirjansa Onnellisuuksien oivaltaja on kattava kuvaus onnellisuuteen liittyvästä tieteellisestä tutkimuksesta.

Nytpä mielenkiintoni herää! Kuinka niinkin subjektiiviselta tuntuvaa asiaa kuin onnellisuutta voidaan tutkia tieteellisesti? Äkkiseltään kun sen mieltäisi olevan pitkälti mutu-tuntumaa ja merkityskin erilainen eri ihmisille. Me suomalaiset loistamme kansainvälisissä onnellisuustilastoissa, vaikkei sitä sateisenharmaan katukuvan kulkijoista aina voisi pääätelläkään.

Aluksi Ojanen erottaa toisistaan kaksi erilaista onnen tilaa. Tyytyväisyysonni on varsin pysyvää ja ikään kuin kokonaisnäkemystä omasta elämästä, kun sen sijaan tunneonni vaihtelee päivästä ja tilanteesta toiseen. Tämän erottelun jälkeen onkin luontevaa tarkastella, kuinka paljon eri tutkimusten mukaan onnellisuutemme on geenien ja ympäristön sanelemaa ja mikä paletissa jää oman tahdon osuudeksi. Elämänmuutokset ja traumat tuovat mukanaan asioita, joihin on vaikea sopeutua. Kulttuurien erilaisuus ja se, miten yksilöllisyyttä ja yhteisöllisyyttä arvotetaan eri puolilla maailmaa, vaikuttaa suuresti myös onnellisuustutkimuksessa. Myös valtioiden elinoloissa, vauraudessa ja vakaudessa on suuria eroja ja se näkyy kansainvälisessä vertailussa. Kielten erot ja onnellisuutta kuvaavien sanojen merkitykset voivat myös aiheuttaa virhettä kansainvälisessä vertailussa; se mitä amerikkalainen rakastaa (love), voi suomalaiselle olla laimeammin vain kivaa.

Mitä sitten voi tehdä onnellisuutensa hyväksi? Ojanen käsittelee onnellisuuden tutkimusta sekä yhteiskunnan että yksilön näkökulmasta. Erityisen mielenkiintoista on katsaus suosittuihin onnellisuusohjeisiin ja niiden käyttökelpoisuuteen tutkimusten pohjalta. Liiallinen onnellisuuden tavoittelu voi jopa toimia itseään vastaan. Ilahduttavaa on se, että vanhat arkijärjenkin sanelemat konstit toimivat parhaimmin – vaali siis ihmissuhteitasi, katso silmiin, kannusta ja kiitä. Kultainen sääntö pätee siis yhä!

Julkaistu Kirjavinkeissä 13.5.2018