keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Ainoa, mikä jää






Kari Enqvist & Janne Saarikivi
WSOY, 2017





Ainoa mikä jää on kahden erilaisen maailmankatsomuksen, kahden erilaisen ajattelijan dialogikirja. Kari Enqvist on kosmologian professori Helsingin yliopistossa ja tuottelias kirjailija. En ole aiemmin tutustunut Enqvistiin enkä lukenut hänen kirjojaan, mutta esittelyissä niiden luvataan olevan riittävän kansantajuisia vähemmältäkin kosmologian tai ydinfysiikan tietopohjalta ponnistavalle. Janne Saarikivi on filosofian tohtori, kielitieteilijä ja niin ikään tutkijana Helsingin yliopistossa. Hänet tunnetaan yhteiskunnallisena keskustelijana ja kolumnistina sekä sanoituksistaan Ultra Bra -yhtyeelle. Yhteisessä kirjassaan nämä herrat, uskonnoton luonnontieteilijä ja uskonnollinen humanisti, käyvät keskustelua elämän perimmäisistä kysymyksistä, kaiken synnystä ja tarkoituksesta. Kirjeenvaihto koostuu yhteensä viidestä kirjeparista ja jokaisen niistä voi katsoa muodostavan tarkkaa pohdintaa kunnon luvun verran.

Uskonnollinen ja tieteellinen elämänkatsomus ottavat mittaa toisistaan, kun he haastavat toisiaan ja perustelevat omia näkemyksiään. Saarikiven teksteissä on keskiössä tunteva ja elävä ihminen, jolla on oma historiansa ja jolle usko antaa toivoa ja turvaa. Kielitieteilijänä hän kyseenalaistaa niitä merkityksiä, joita luonnontieteilijä eri ilmiöille antaa. Hänelle ihminen on yhteisönsä jäsen ja yhteisöt jäsentävät todellisuutta omin lukemattomin ja mielenkiintoisin tavoin ja sanoin.

Enqvistin todellisuus on fysikaalinen. Hänen työnsä on tutkia alkuräjähdystä ja erityisesti maailmankaikkeuden ensimmäistä sekuntia. Ihminen on osa tuota kuviota ja osa avaruuden hiukkasten liikettä. Uskonnot eivät vastaa hänen kysymyksiinsä millään tapaa ja uskonnollisuus on hänelle yhdentekevää, joskin ilmiönä kiinnostavaa. Siten ei ole tarvetta myöskään pohdiskella kuolemaa, sillä fyysikolle keho on aikansa toimiva hiukkastehdas ja siinä kaikki.

Jokin aika sitten Pokémonit saivat suuret joukot liikkeelle, vaikka niitä ei voinut nähdä, kuulla tai haistaa. Ne olivat löytäjälleen arvokkaita ja todellisia. Onko Jumala tai jumalia siis olemassa, vaikka kukaan ei ole häntä tai heitä nähnyt? Onko ihminen vain irrationaalinen lastu tunteidensa laineilla vai onko hänen elämällään syvempi tarkoitus ja kaipuu Jumalansa yhteyteen? Onko olemassa rakkautta, vapautta tai onnea ilman CERNin todisteita tai kaukoputkihavaintoja? Enqvist ja Saarinen tekevät abstraktisista kysymyksistä konkreettista ja mielenkiintoista luettavaa. Heidän suorasanaisuutensa – kuitenkin toinen toistaan kunnioittaen – antaa lukijallekin tilaa katsoa omaa näkemystään myös vastapuolen silmin.

Mukaansatempaavaa ajattelemisen aihetta, suosittelen!

Julkaistu Kirjavinkeissä 22.11.2017




sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Tove Janssonin Muumilaakson maailma







Philip Ardagh ja Frank Cottrell-Boyce
WSOY, 2017



Muumit ovat levittäytyneet astiakaappeihimme ja vaatekomeroihimme, ylipäätään kaikille mahdollisille tarttumapinnoille, mutta yhä ne ainoat oikeat muumit elävät Tove Janssonin kirjojen sivuilla. Mörkö kahvikupin kyljessä on vain kiiltokuvaa verrattuna siihen kansien välissä lymyävään hahmoon, joka saa pienen kuulijansa jännityksestä tarrautumaan kaksin käsin pikkujakkaransa reunoihin. Muumilaakso asukkaineen on aivan ainutlaatuinen menestystarina, vertaansa vailla. Ja mistä tarina saikaan alkunsa – ensimmäisestä muumipeikon hahmotelmasta ulkohuoneen seinässä joskus 1930-luvulla!

Brittiläinen kirjailija Philip Ardagh on julkaissut yli 70 kirjaa lapsille ja aikuisille, suomeksi häneltä on julkaistu ainakin Tatun talo -nimistä lasten tietokirjasarjaa. Ardagh tunnustaa olevansa Lifelong Moomin Fan ja tämä rakkaus todellakin huokuu hänen kirjoittamastaan teoksesta Tove Janssonin Muumilaakson maailma. Kyseessä on tietokirja, joka esittelee Muumilaakson asukkaat, heidän elämänfilosofiaansa ja asuinympäristöänsä. Sen jälkeen vuoron saa itse taiteilija Tove Jansson ja hänen elämänsä.

Aikoinaan perheessämme on luettu Muumi-kirjoja nimenomaan satukirjoina ja mieliinjäävimpänä tunteena noista hetkistä on ollut ilo lasten eläytymisestä Muumien maailmaan. Aikuisen silmin Muumilaakso on aivan ainutlaatuinen filosofian kehto ja kirjoissa ollaan elämän isojen kysymysten äärellä. Juuri näiden pohdintojen pariin Ardaghin kirja vie. Se avaa satuihin uusia näkökulmia Tove Janssonin elämänhistorian kautta; Muumilaakson asukkaissa on paljon piirteitä myös Toven lähipiiristä. Aloin nähdä Tiuhtin ja Viuhtinkin aivan uudessa valossa; he ovat ihan malliesimerkki siitä, millaisia salamerkityksiä tarinoihin on kätketty. Toisaalta jokainen lukija voi löytää itsestään hahmojen eri luonteenpiirteitä.

En ollut myöskään aiemmin tullut ajatelleeksi sitä, missä maailmantilanteessa ensimmäiset muumitarinat julkaistiin. Eurooppaa repi toinen maailmansota. Janssonien taiteilijapiireissä keskusteltiin ja otettiin kiivaastikin kantaa myös poliittisiin kysymyksiin. Muumilaaksossakin elämä on täynnä vaaroja ja katastrofeja, mutta niistä selvitään yhdessä ja selviytymistä voidaan juhlia yhdessä – ja nimenomaan kotona, muumitalossa. Muumipappa tarvitsee vapautensa ja Nuuskamuikkunen omat retkensä, mutta aina on myös paikka, mihin palata ja ystävät, jotka odottavat ja ottavat vastaan. Muumilaaksossa porukkaan mahtuvat kaikki, vaikka jokaisella on omat metkunsa ja joskus konstikkaatkin luonteenpiirteensä. Jokainen saa myös olla sitä, mitä on.

Kiehtovaa Muumi-kirjoissa on myös luonnon kuvaus. Se on vuodenaikojen vaihteluineen niin perisuomalaista – eikä edes niin satuakaan meille. Muualla maailmassa talven tulo Muumilaaksoon on varmasti paljon vaikuttavampaa ja eksoottisempaa. Meri on aina läsnä, tärkeänä ja rakkaana mutta usein myös uhkaavana vaarana.

Ardagh on tehnyt kirjan muumi-ihailijan intensiteetillä ja Janssonin työtä syvästi kunnioittaen. Frank Cottrell-Boyce on kirjoittanut kirjaan esipuheen sekä luvun ”Mihin taidetta tarvitaan?” Kirjassa on paksuutta ja painoa, koska tuhdin tiedon lisäksi kirja on kauniisti ja reilumuumisti kuvitettu. Mukana on myös paljon lainauksia Muumi-kirjoista. Teos sopii mitä mainioimmin myös lasten kanssa katseltavaksi ja luettavaksi, vaikka Tove Jansson -osuus onkin aikuisille lukijoille suunnattu. Rakastuin tähän kirjaan, ei yhtään sen vähempää.

Julkaistu Kirjavinkeissä 19.11.2017

maanantai 6. marraskuuta 2017

Maorien laulu







Sarah Lark
Bazar, 2017


Maorien laulu kahlitsi minut sohvan lukunurkkaan kahdestakin syystä. Kirjassa on järkälemäiset yli 860 sivua, joten sitä ei noin vain kantele mukanaan. Toisekseen tarinassa on ajoittain draamaa niin, että lukemista on mahdotonta jättää kesken. Pitkästä aikaa kirja, jota luin yöunia uhmaten pikkutunneille!

Sarah Larkin Uusi-Seelanti -sarjan aloitti Valkoisen pilven maa. Se keskittyi Helen Davenportin ja Gwyneira Silkhamin, kahden juuriltaan englantilaisen naisen tarinaan ja kuvasi heidän juurtumistaan uuteen kotimaahansa Uuteen-Seelantiin. Nyt 40 vuotta on vierähtänyt, Gwyn asuu Jamesinsa kanssa yhä Kiwardin lammasfarmilla ja Helenillä on pieni majatalo johdettavanaan. Molemmat naiset ovat myös jo isoäitejä. Maorien laulu nostaa esiin uuden sukupolven ja sukusaagan keskiössä ovat nyt lastenlapset Elaine O’Keefe ja Kura Warden.

Historia toistaa itseään ikävällä tavalla, sillä Elaine ja Kura kokevat isoäitiensä tapaan kovia rakkauselämässään. Erityisesti Elaine saa pettyä ankarasti. Ensin hänen ensirakkautensa lankeaa kerrasta serkkutyttö Kuran pauloihin ja seuraavan miehen kanssa elämä muuttuu painajaiseksi. Kuran suurin rakkaus on musiikki ja hän tarvitsee vierelleen miehen, joka auttaa häntä toteuttamaan unelmansa. Tie tähtiin ja maailman oopperasaleihin on kuitenkin kivinen ja monella mutkalla. Nuoret naiset joutuvat kovien valintojen eteen elämässään, mutta kunnon kehitystarinan tavoin pettymykset kääntyvät lopulta voitoiksi.

Eletään siis 1800-luvun loppua ja maorien ja Euroopasta saapuneiden pakehojen rinnakkain elo on vieläkin varsin nuorta. Toisaalta yhteiskunnalliset erot korostuvat, toisaalta kasvetaan naapureina ja kulttuurit sekoittuvat – onhan Kura Warden itsekin puoliksi maori. Kakkososassa lammasfarmareiden rinnalle nousevat uudenlaiset miehet, kun tapahtumapaikat siirtyvät nummilta kaupunkiin ja kaivosten liepeille.

Sarah Lark osaa todellakin draamaruuvia kiristää ja pitää lukijaa otteessaan. Kuitenkin kun viimeinen sivu on käännetty, tarina myös päästää irti, eikä aiheuta sen syvempää pohdintaa – kunnon viihdettä siis.

Julkaistu Kirjavinkeissä 6.11.2017