sunnuntai 20. elokuuta 2017

NIX








Nathan Hill
Gummerus, 2017


Ennakkokappale Gummerukselta teki sekä uteliaaksi että epäileväiseksi; Nathan Hillin esikoisromaani NIX saamia ylenpalttisia kehuja on kirjattu niin etu- kuin takakanteenkin. Lukuisat tahot suitsuttavat sitä yhdeksi vuoden parhaista kirjoista ja Entertainment Weekly on nimennyt sen vuoden kirjaksi 2016.
Yhdysvaltalainen yritys Audible on valinnut sen myös viime vuoden äänikirjaksi. Toisaalta yli 700 sivua tiesi sitä, että viettäisin kirjan parissa monen monta iltaa - joko jumissa tai haltioituneena, mihin maailmoihin tarina nyt sitten mukanaan veisikään.

Kuten monen järkäleinen sivumäärä ennustaa, tarinnassa on leveyttä, laveutta ja syvyyttä. On laakeaa valtatietä ja satunnaisia sivuraiteita, kaikki yhtä harteikasta kokonaisuutta. On ihmisiä useammassa sukupolvessa ja heidän henkilöhistoriansa punoutuneena osaksi Amerikan yhteiskunnallista ja poliittista mielialaa. Jotta nämä kaikki elementit saadaan näppärästi nippuun, liikutaan useammalla eri aikatasolla. Nathan Hill tekee sen onnistuneesti ja hallitusti, tekee lukijalle aikamatkailun helpoksi.

Mutta mikä ihmeen Nix? Nix on taruolento, vedenhaltija. Vanhan legendan norjalaisessa versiossa Nix, suomalaisittain näkki, vaeltelee pitkin rannikkoa ja haeskelee yksin kulkevia lapsia. Nix ottaa upean valkoisen hevosen muodon ja houkuttelee lapsen seikkailuun, nauttimaan ratsastuksen hurmasta ja toisten ihailusta. Tarinan opetus on, että hyväuskoisuudesta seuraa usein pettymys - jos jokin on liian hyvää ollakseen totta, niin eihän se totta ole. Vaan kun tässä tarinassa aletaan sitä totuutta hakea, niin törmätään aina uusiin totuuksiin - tai ehkei sitä perimmäistä totuutta voi koskaan löytyäkään. Jokaisella on oma totuutensa, yllättävän monimutkaisessa verkossa kieputeltu. Mukaan on kopaistu dna:ta, tunnejälkiä, toiveita, paljolti tiedostamatonta.

Tarinan keskeisin henkilö on Samuel Andresen-Anderson. Samuel opettaa kirjallisuutta collegessa, on jokseenkin turhautunut työhönsä ja saa nettipelailusta äksöniä arkeensa. Samuel on myös aikanaan saanut hyvän kustannussopimuksen ja luvannut kirjoittaa kirjan. Ennakkomaksusta huolimatta kirjoitustyö ei pääsee alkuun. Yllättäen Samuel saa kustantajaltaan täysin uuden ja sensaatiomaisen kirjaidean. Hän ehdottaa, että Samuel kirjoittaa paljastuskirjan äidistään Fayesta - naisesta, joka aikoinaan hylkäsi sekä miehensä että pienen Samuel-pojan ja katosi omille teilleen. Naisesta, jonka menneisyyttä tai lähdön motiiveja Samuel ei tunne. Äidin hylkäämä poika on kertonut kaikille, että hänen äitinsä on kuollut. Äiti on kuitekin mitä totisimmin elossa, sen todistavat televisiossa pyörivät uutisklipit ja äidin aiheuttama mediamylläkkä.

Samuelin etsintätyön  myötä Fayen tarina kasvaa ja tarkentuu, palaset loksahtelevat kohdilleen. Fayen tarinan rajapinnat Samuelin elämään tarkentuvat, mutta Fayenkin on mentävä kauas aina lapsuuteensa saakka.

John Irvingin kiteytys kannessa osuu nappiin: Nathan Hill on huikeuden mestari. Tästä kirjasta on niin moneksi, että useampikin lukukerta olisi paikallaan - mutta sivumäärän huomioon ottaen kertaus unohtuu varmaankin uusien lukukohteiden alle. Kerrankin luettuna NIX on iso elämys, elämää ja Ameriikaa. Nathan Hill kirjoitti esikoisromaaniaan 10 vuotta, mikä jo sinänsä kertoo projektin merkityksellisyydestä. Yksi lukukokemuksesta kumpuava ajatus on se, että kannattaa poimia talteen kaikki kuulemansa myös oman sukunsa menneisyydestä. On mielenkiintoista kuulla tarinoita omien vanhempiensa lapsuudesta ja nuoruudesta - ja myös siltä ajalta, jota olemme tottuneet katsomaan lapsen silmin ja näkemään heidät äitinä ja isänä.






torstai 17. elokuuta 2017

Shopaholic & sister







Sophie Kinsella


Tällainen kevyt välipala omasta kirjahyllystä! Ja ansiokkaista suomennoksista huolimatta Becky Bloomwood vain on jotenkin aidoimmillaan englanniksi luettuna. Pokkari on varmaankin reissulukemiseksi joskus hankittu ja aloitettukin, vai lienenkö suomeksi lukenut. Alun tuttuus ei haitannut vähääkään - päin vastoin ilahdutti huomata, miten hyvin ja tarkkaan jokin aikaa sitten luettu palaa mieleen. Joskus, toki useinkin, monella tasolla ihmisen elämässä, se hauska ja harmiton nousee pintaan vakavaa ja vaikeaa kevyemmin. Ei tarvita prosessointia eikä ahdistuksen mankelia.

Tosin Beckyn elämässä riittää jälleen kerran harmeja ja hauskuuttakin himmentää moni tumma pilvenroikale. Becky ja Luke palaavat kymmenen kuukautta kestäneeltä häämatkaltaan kotiin ja odottavat perheen ja ystävien tapaamista ja uutta elämää avioparina. Kotopuolessa asiat ovat kuitenkin muuttuneet heidän poissaolonsa aikana. Beckyn rakas ystävä Suze on löytänyt rinnalleen ja vertaistuekseen uuden ystävän, jonka kanssa jakaa äidin ja vauvaperheen arkea. Beckyn vanhemmat peittelevät selvästi tyttäreltään jotakin ja Becky miettii toinen toistaan ikävämpiä vaihtoehtoja käytöksen takana. Beckyn arvaukset menevät pahasti pieleen, sillä nyt ei ole kyse vakavasta sairaudesta tai talon myymisestä. Tadaa, vanhemmille on paljastunut, että Beckyllä on sisarpuoli ja pienen valmistelun jälkeen asia kerrotaan myös Beckylle.

Ensishokin ja ällistyksen jälkeen Becky on haltioissaan; eikö hän aina syvällä sisimmässään ole tiennytkin, että hän elämässään on siskon kokoinen tyhjä tila, jonka Jess ilmestymisellään korjaa! Suhde Suze-ystävään on nyt telakalla, mutta hän pääsee oma siskon kanssa shoppailemaan ja tyttöilemään. Todellisuus on kuitenkin karua kauraa, sillä Jessiä ei kiinnostaa shoppailu eikä manikyyrit. Becky kyllä yrittää kovasti, mutta yhteistä säveltä ei vain löydy. Masentavaa kyllä, jopa Luke on sitä mieltä, että Jess on hyvä tyyppi ja Becky voisi ottaa hänestä oppia. Tuore aviomies tekee tiukasti töitä ja vaatii Beckyäkin kestämään budjetissa häämatkashoppinkien ja huolettoman elämän jälkeen. Monenmoista ryppyä rakkaudessa, ystävyydessä ja siskoudessa siis. Mutta ei mitään sellaista, mitä ei Becky lopulta selättäisi.

All's well that ends well. Himoshoppaajan maailmassa ja Shakespearen näytelmässä. Että näin.

perjantai 11. elokuuta 2017

Viihdy omassa arjessasi






Noora Lintukangas
Otava, 2017



Noora Lintukangas, joogaopettaja ja yrittäjä, on yksi Hidasta elämää -nettisivuston kirjoittajista. Tämä Facebookista alkunsa saanut sivusto on vuosien myötä kasvanut monimuotoiseksi hyvinvoinnin kanavaksi ja tarjolla on tekstien lisäksi niin netti-tv:tä, luentoja kuin oma hyvinvointituotteiden puotikin. Puodissa on mukavasti esillä myös itsensä kehittämiseen ja henkiseen kasvuun liittyvää kirjallisuutta.

Vaikka erilaisia hyvinvointioppaita onkin ilmestynyt runsaasti ja itsekin niihin herkästi tartun, kirjat eivät suinkaan ole toistensa toistoa vaan kyllä sieltä aina uusia oivalluksia tai tapoja lähestyä asiaa jää mielen pohjalle muhimaan. Lintukankaan kirja jakautuu kahteen osaan, josta ensimmäinen herättelee nimensä mukaisesti viihtymään omassa arjessa – keskellä kriisejä, vihan tunteita ja keskeneräisyyttä. Toisia emme voi muuttaa, emme aina olosuhteitakaan. On siis löydettävä rauha, siltä osin kuin se kulloinkin on mahdollista, kaiken härdellin keskellä. Tässä ei sinänsä ole mitään uutta. Kuitenkin jo kirjan tapa käsitellä asiaa saa rentoutumaan; teksti on armollista, hienovaraisesti kannustavaa. Muutoksen voi aloittaa hyvin pienestä, muutamasta asiasta kerrallaan.

Toinen osa kirjasta onkin ainakin joogaa aiemmin harrastamattomalle jo vaativampi osio. Harjoitukset vaikuttavat yksinkertaisilta, mutta vaativat sekä keskittymistä että sitoutumista. Apuna ovat selkeät kuvat ja ohjeet sekä tietoa siitä, minkä asian vahvistamiseen harjoitus tähtää. Ehkä aluksi riittää, että näiden avulla voi hetken olla sivussa arjen hullunmyllystä ja huomata oman hengityksensä. Liikkeet auttavat eroon ajatusten liikapainosta ja notkeuttavat ja vahvistavat kehoa. Ja jos innostusta riittää, niin vuosituhantisesta viisaudesta riittää loputtomiin uutta ammennettavaa. Suosittelen voimaannuttavaa lukemista kaipaavalle!

Julkaistu Kirjavinkeissä 10.8.2017

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Raskas askel








Matti Riekki
Like, 2017


Tässä se on kiteytettynä kaikkine ääripäineen, juokseminen. Rapakuntoisesta maratoonariksi, peppu ylös sohvalta ja treenaamaan kohti juoksemisen riemua. Ja kaikessa hienoudessaan ja - todellakin, itsensä voittamisessa - pitkän matkan juoksu voi olla kuin kuolemaa tekisi. Ihan suosiolla näen itseni vain siellä ensimmäisellä neljänneksellä, viisi kilometriä kevyesti nautiskellen on jo voitto. Vaikken siis kaikkea opastusta omaan käyttööni tarvitsekaan, niin todella mielenkiintoista on katsahtaa maratoniin valmistautumiseen. Rennosti kotisohvalta, kun parin kolmen hölkkälenkin jälkeen saa nauttia vastaanottavaisesta pehmeästä sohvanurkasta.

Kuten nimen alaotsikko lupaakin, kirja on kertomus juoksijan synnystä. Matti Riekki, musiikkitoimittaja, päätti 34-vuotisynttäreidensä jälkeen alkavansa juosta - "vaikka väkisin." Siihen asti elämäänsä hän oli enemmän tai vähemmän inhonnut kuntoilua. Juoksulajeista tuttua oli lähinnä yöjuoksu. Tässä tulee kirjan lohdullinen ja tsemppaava osuus, sillä aloittaa voi ihan nollasta. Jos on päässytkin unohtumaan, niin jossain vaiheessa elämää juoksu on ollut itse kullekin ihan luonnollinen tapa liikkua. Ja se on edelleen esiin kaivettavissa - omasta kokemuksesta myös vielä polvileikkauksen jälkeenkin, kun pikkuhiljaa yrittää saada jalat jälleen toimimaan parina.

Riekki kertoo juoksuharjoittelusta asiantuntijoiden näkemyksiä, mutta nojaa sen jälkeen tekstinsä vahvasti omiin kokemuksiin. Millainen vaatetus, millaiset kengät ja mitä tahtia. Kun sitten päästään itse pitemmän matkan valmisteluun, tarvitaankin jo hyvin mietittyä ja täsmennettyä valmistautumista pienimpiä yksityiskohtia myöten. Kaiken pitää natsata kohdilleen ja siltikin maaliin pääsy on vielä monen mutkaisen tuskahetken takana. Eikä maaliviivan ylitettyään jaksa välttämättä edes juurikaan riemuita itsensä voittamisesta - mutta senkin aika tulee, koska Riekin tavoin monella on pian jo se seuraava maraton tilauksessa. Juuri se tekeekin uteliaaksi: Miten itsensä äärirajoille venyttäminen ja tuskaiset taipaleet eivät estä hakeutumasta reitille yhä uudestaan? Valmistautuminen vaatii paljon aikaa ja keskittymistä, kaikki se on pois muilta arjen velvoitteilta ja luppohetkiltä. Elämässä on oltava kunnon rytmi, aikaa myös levolle ja palautumiselle.

Hurjimmissa haaveissanikaan en näe itseäni Tukholman maratonilla - vielä, mutta kukapa tietää... Toistaiseksi tämän kirja henki ja ajatukset tsemppaavat minua pienillä lenkkisilläni ja nekin ovat jo ihan iso juttu itselle.

“Run when you can, walk if you have to, crawl if you must; just never give up.”
― Dean Karnazes



perjantai 21. heinäkuuta 2017

Viisaat linnut







Jennifer Ackerman
Atena, 2017



Ei se koko, vaan rakenne – lintujen aivot hämmästyttävät tiivistetyllä kapasiteetillaan. Halventava linnunaivoiseksi nimittely ei voisi enempää metsään mennä. Onhan kyseessä suuri evolutiivinen menestystarina, kun dinosauruksista polveutuvat linnut ilahduttavat meitä laulullaan kauniina kesäpäivänä.

Lintujen toiminta ei perustu pelkkään vaistonvaraisuuteen vaan suurelta osin myös älykkyyteen. Kuten ihmisilläkin, älykkyys vaihtelee yksilöittäin, ja myös lintulajeittain. Linnut valmistavat itse työkaluja, osaavat ratkaista yksinkertaisia laskutehtäviä ja ne ovat navigoinnin mestareita.

Toiset linnuista ovat sosiaalisesti hyvin älykkäitä ja ymmärtävät joukkuepelin merkityksen, toisaalta ne osaavat myös hämätä ja juonitella. Ne voivat varastoida itselleen ruokaa isollekin alueelle lukuisiin paikkoihin ja löytää piilot kuukausien päästä – ruoan on oltava nerokkaasti piilossa muilta mutta muistissa itsellä.

Jotkut linnuista, kuten varikset, ymmärtävät vastavuoroisuuden merkityksen lahjojen antamisessa ja tuovat heitä ruokkineille ihmisille lahjaksi löytämiään aarteita kuten metalliesineitä, lasinsirpaleita ja mitä nyt ihmisten jäljiltä luonnosta sattuvatkaan löytämään.

Jennifer Ackerman, pitkän linjan tietokirjailija, kertoo kirjassaan suorastaan lumoavasti uusimmista lintumaailman tutkimuksista. Kirjansa myötä Ackerman vie lukijansa muun muassa Barbadokselle, Uuteen-Kaledoniaan ja Australiaan.

Esitellyt tutkimukset saavat hyvin persoonallisen sävyn, kun niistä kerrotaan esimerkiksi Yellow-Yellow -nimisen variksen myötä. Lintujen tapaa oppia ja käsitellä asioita verrataan ihmisten tapoihin toimia ja se havahduttaa huomaamaan, että toisinaan ajatuksemme älykkyydestä on kenties rajoittunutta ja kangistunutta.

Elämän ihmeellisyys on todellakin ihmisajatusta suurempaa, moninkertaisesti! Ja sitähän tämäkin kirja juhlistaa. Kiinnostava kirja muillekin kuin lintuharrastajille, ja oiva myös lahjakirjaksi.

Julkaistu Kirjavinkeissä 21.7.2017



perjantai 14. heinäkuuta 2017

Soturimunkin oppipoika: Aikani kung-fu-temppelissä






Joona Tolvanen
Atena, 2017






Jackie Chanin tapaiset veijarit ovat pienten poikien sankareita, siinähän ei ole mitään epätavallista. Joonas Tolvasen kung-fu -innostus oli kuitenkin niin syvää, että hän lähti 17-vuotiaana lukiolaispoikana Kiinaan oppiakseen Shaolin kung-fua, Kiinan luostareissa alkunsa saanutta perinteistä taistelulajia. Sumuisten vuorten salat kiehtoivat miestä niin, että hän teki kaiken kaikkiaan yhdeksän matkaa Kiinaan ja opiskeli lajia eri kouluissa. Nyt Joonas Tolvanen on paitsi lääkäri, myös yksi harvoista länsimaalaisista, jolla on lupa opettaa pääkouluttajansa mukaista Shaolin temppelin kung-fua.

Reissuistaan ja kokemuksistaan Kiinan maaseudulla Tolvanen on kirjoittanut mukaansatempaavat muistelmat. Sopivaa matkakaveria ei ilmaantunut, joten nuori mies lähti Kiinan valloitukselleen yksin. Täysin erilainen, länsimaalaisuutta vieroksuva kulttuuri ja koulujen ankara kuri tarkkoine sääntöineen takaa sen, että hykerryttävien tarinoiden arkku alkaa täyttyä heti lentokoneen laskeuduttua Beijingiin. Vaikka Tolvanen kertookin kokemuksistaan pilke silmäkulmassa, koulutuksen rankkuus ei jää epäselväksi. Sääntöjen rikkomisesta seurannut rangaistus nimeltä käärmeen pään katkaisu puistattaa; myös Tolvanen joutui seuraamaan, kuinka rangaistavia hakattiin puukepeillä, kunnes kepistä oli enää lyhyt pätkä jäljellä. Muut oppilaat pakotettiin seuraamaan rangaistusta. Kovaa kuria ja ankaraa treenamistakin pahempaa oli kurja ja likainen ravinto, jota Tolvanen vältteli mahdollisuuksiensa mukaan.

Tolvanen kuvailee hulvattomasti muun muassa kilpailureissua, jolloin hän päätyy edustamaan kouluaan sanda-kilpailussa. Sanda voi tarkoittaa useampaa asiaa, mutta tässä yhteydessä selvennykseksi riittäköön kiinalainen potkunyrkkeily. Suomalaispoika pelastuu paikallisen ”Goljatin” kynsistä perin omaperäisin ottein – tässä kohti käy kyllä mielessä, että näinköhän savolainen tarinaniskijä siirtää juuri vastuun kuulijalle. Vaan mikä ettei, voihan se noinkin käydä.

Soturimunkin oppipojan mukana lukija pääsee kurkistamaan hyvin erikoiseen ja suljettuun maailmaan. Epätavallisuudessaan kirja toi mieleeni Minna Eväsojan kirjan Melkein geisha : Hurmaava ja hullu Japani. Molempien kirjojen takana on lahjakas ja päättäväinen nuori, joka kulkee omia polkujaan, sitoutuu tavoitteisiinsa ja pitää kiinni unelmistaan. Tätä voi ilomielin suositella laajalle lukijakunnalle; matkailusta, kulttuureista ja Kiinasta kiinnostuneille, taistelulajeista innostuneille ja värikkäistä elämäntarinoista nauttiville.

Julkaistu Kirjavinkeissä 14.7.2017



torstai 13. heinäkuuta 2017

Kun kellot vaikenivat






Unto Katajamäki
Bookcover, 2017


"...ja joka tietoa lisää, se tuskaa lisää." 

Nämä usein siteeratut sanat - jotka muuten ovat Raamatusta, tiesittekö - tulivat väistämättä mieleen Unto Katajamäen uusinta kirjaa lukiessa. Ihmisen raadollisuus, pahuuden voima iski koko volyymillaan vastaan. Jos tämä olisi pelkästään fiktiota, kirja olisi voinut jäädä minulta kesken. Mutta kun ei, fiktiivisen tarinan takana on vankkaa faktaa ja jos asianosaiset ovat sen joutuneet kestämään, niin meidänkin tulee se luettuna kestää. Sillä meidän historiaammehan tämä on, eurooppalaisuuden historiaa.   Tekstistä huokuu Katajamäen perehtyneisyys asiaan ja kunhan vain rohkaistuu katsomaan historiaa silmästä silmään, niin voi antaa tarinan viedä ja samalla haukata aimo annoksen historian tietämyksen kakusta.

Luin tätä kirjaa kahteen otteeseen. Ensimmäinen lukuyritys jäi suosiolla kesken; tämä ei ole mikään välipalakirja, joka "siinä sivussa" ahmaistaan läpi. Toisella yrittämällä googlettelinkin sitten lukiessani alueen historiaa ja pääsin paremmin kartalle siitä, miten moninaiset poliittiset, taloudelliset, uskonnolliset ja yhteiskunnalliset myllerrystuulet taannoisen Tsekkoslovakian alueella ovat tuivertaneet. Kun kellot vaikenivat sijoittuu toisen maailmansodan päättymisen aikaiseen ja jälkeiseen aikaan Tsekkoslovakiassa. Hitler on kuollut, Saksa antautuu ja saksalaiset joukot vetäytyvät Tsekkoslovakiasta.

Jo Munchenin sopimuksella vuonna 1938 Hitler oli neuvotellut maan saksankielisen väestön asuttamat sudeettialueet liitettäviksi Saksaan.  Saksan miehityksen aikana  Tšekkoslovakiaan oli perustettu Theresienstadtin keskitysleiri Terezinin kaupunkiin. Sodan päättyessä osat vaihtuvat, tsekkien miehityksen aikainen kosto ja viha purkautuu saksalaisten mielettömänä vainona.

Tarinan keskiössä on William Schröder, Punaisen ristin lääkäri ja taustaltaan Prahan saksalaisia. Hänen sukunsa on asunut Prahassa vuosisatoja. William tekee työtään, viettää aikaa äitinsä ja sisarensa kanssa ja elää sovussa ja hyvänä ystävänä monen tšekin kanssa, ilman etnisiä ennakkoluuloja. Tilanteen muuttuessa William saa perin juurin tuntea, millaiseksi synniksi saksalaisuus hänelle luetaan. Kirjan rankin osuus onkin elää Williamin mukana kaaosta, joka jatkuu toisen maailmansodan raunioilla. Saksankieliset menettävät omaisuutensa, oikeutensa ja ihmisyytensä - ja hyvin usein myös henkensä.

Tämä on jälleen yksi niitä kirjoja, jotka pitävät otteessaan vielä viimeisen sivun jälkeenkin. On surullista ajatella, millaisiin mittoihin väärin käytetty valta kasvaa ja miten kauaskantoiset sen seuraukset ovat. Vielä surullisempaa on se, ettei ihminen historiastaan vähällä ota opikseen. Kostonkierre, nöyryytys ja alistaminen elivät muinaisina aikoina, maailmansotien aikaan ja yhä vain tänäänkin. Ankeasta aiheestaan huolimatta kirja oli kuitenkin historiankurssia parhaasta päästä ja auttaa luomaan kuvaa toisen maailmansodan jälkeisestä tilanteesta Euroopassa.   Olen lukenut myös Unto Katajamäen ensimmäisen historiallisen romaanin Punaisen Valpon varjossa ja mielenkiinnolla odotan, mitä menneisyyden nurkkaa seuraavaksi pöyhitään. Ja historian harrasteluni saa jatkoa.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta. 

lauantai 8. heinäkuuta 2017

Säätäen ja soveltaen







Marian Keyes
Tammi, 2017



Fiktiivisen romaanin sijaan Marian Keyes on vaihteeksi julkaissut kirjan verran omaelämäkerrallisia tekstejä. Mukana on sekä aiemmin eri lehdissä ja hänen verkkosivuillaan julkaistuja kolumneja että osa tätä kirjaa varten kirjoitettuja. Tekstit on jaoteltu eri teemojen alle ja osansa saavat niin suku ja ystävät, kosmetiikkapohdinnat kuin reissut maailmallakin.

Keyes harrastaa teksteissään myös paljon itsetutkiskelua ja paljastaa auliisti oman haavoittuvaisuutensa. Hän on kertonut julkisuudessa avoimesti alkoholismistaan ja sairaalahoitoon vieneestä masennuksestaan. Silti surkuttelusta ja itsesäälistä tekstissä ei ole tietoakaan – hän kertoo omasta elämästään yhtä värikkään rempseästi ja hauskasti kuin romaanihenkilöidensä naisten elämästä. Kevyen viihteen ja rakkaushömpän alta raaputat pikkuhiljaa esiin elämän isoja kysymyksiä ja rankkoja teemoja. Kohtuullisenkokoinen pilke silmäkulmassa Keyes kertoo unettomista kauhun öistä, jolloin hän poti huonoja hampaitaan: ”…ja jos uskoo olevansa surkimus eikä tunne ansaitsevansa mitään ja harkitsee itsemurhaa, tuskinpa sitä vaivautuu hammaslääkärille, vai mitä?” Ja kuinka pelottavia hienonpuoleiset lounaat ja muut esiintymistilaisuudet voivat olla ihmiselle, jonka työ sekä vaatii että tarjoaa julkisuutta.

Kirjan tekstit eivät ole aikajärjestyksessä, joten lukemisen voi aloittaa vaikka omasta mielikategoriastaan. Itse tykästyin eniten Matkoiltani -osioon. Ranskan, Norjan ja Kyproksen jälkeen aloin malttamattomasti odottaa, josko Marian suuntaisi Isäntänsä kanssa myös Suomeen. Ja kyllä, tadaa, myös Suomi/Lappi on saanut oman kolumninsa. Harmi sinänsä, että Guardian lähetti Keyesit vain minilomalle, sillä Suomi-kolumni on matkajuttujen lyhyimmästä päästä. Matkakuvausten yllättävät näkökulmat viehättävät; herkkä ihminen kiinnittää huomionsa epätavanomaisiin seikkoihin ja toisaalta ohittaa ahdistavina sellaista, mitä yleisesti pidetään näkemisenarvoisena.

Tunnelmani kirjasta ovat kaksijakoiset. Marian Keyes kirjoittaa hauskasti ja elämänmakuisesti. Hän osaa nauraa itselleen ja aina mukana kantamilleen antihulluuspillereilleen. Ajoittain teksti on kuitenkin hieman sekavaa, kun kaikki pakkaa sekoittavat sukulaiset ja siskon kummin kaimat luetellaan ja hypätään asiasta kolmanteen. Keyesin kysymyksestä ”Mitä muuta tässä kuussa on tapahtunut?” tulee enemmänkin mieleen kirje hyvälle ystävälle kuin maailmanlaajuiselle lukijakunnalle. Mutta hei, kesälukemiseksi mukavan rentoa – missään vaiheessa ei tullut mieleen, että tämän kesken jättäisin.

Julkaistu Kirjavinkeissä 9.7.2017

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Kuka on pomo








Sophie Kinsella
WSOY, 2017


Sophie Kinsella on suosikkikirjailijani chick lit -saralla ja lukuisten Himoshoppaaja -romaanien vahvistamana tiedän hänen tyylinsä toimivan takuuvarmasti viihdevajeeseeni. Päähenkilö on tavalla tai toisella hieman sähläri elämässään, mutta hyvää tahtoa, sydäntä ja yritystä häneltä aina löytyy. Takkuilevat romanssit kääntyvät onnellisiksi lopuiksi ja menestyvät ja raamikkaat miehet taipuvat polvilleen päähenkilön edessä. Mitäpä siitä, jos tarinan päätös on arvattavissa jo alkuvaiheessa.

Jälleen kerran Kinsellan kirjassa on myös työelämän draamaa. Maalaistyttö Katie Brenner haluaa elää unelmaelämää Lontoossa. Uudessa roolissaan hän on tehokas ja trendikäs Cat, joka postaa instagramiin kuvia menestyjän makeasta elämästään. Harmi vain, että some-hehkutus on vailla todellisuuspohjaa. Entistä ankeammaksi elämä käy, kun kenkku pomo Demeter antaa Catille potkut. Cat, tai nyt jo Katie, palaa kotipuoleen maalle ja auttaa siellä isäänsä uuden yritysidean, glamorous campingin, käynnistämisessä. Kuvioon kuuluu tietenkin se, että Katien inhon kohde Demeter hakeutuu luksuslomalle maatilalle ja välienselvittely on väistämättä edessä. Samoin on setvittävä mieskuviot, jotta saadaan romanssiin selkeyttä.

Saatoin pitää Katie Brenneristä jopa enemmän kuin himoshoppaaja Becky Bloomwoodista. Kaikessa viihteellisyydessäänkin romaani Kuka on pomo on hyvin puhutteleva. Kuinka sitkeästi pidämmekään kiinni siitä luulosta, että siloteltu some-kuva ja kauniit kulissit tekevät meistä hyväksytympiä ja rakastetumpia. Ja kuinka helposti erehdymme luulemaan, että toisen menestyksekäs elämä on haavoittumatonta. Tämän kirjan Katieen on lukijan helppo samastua. Rentoa kesälukemista, suosittelen!
Julkaistu Kirjavinkeissä 20.6.2017

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Kuolleet linnut eivät laula

Kuva:  © Bazar Kustannus






Alan Bradley
Bazar, 2017





Loppusoinnun kaiku kalmistossa, Flavia de Luce -sarjan edellinen osa, hätkäytti lukijansa loppulauseessa hykeryttävällä paljastuksella: Flavian äiti on löytynyt. Vuosikymmenen epätietoisuus äidin ja vaimon kohtalosta on leimannut koko perheen elämää Buckshaw’n kartanossa. Omaan maailmaansa ja filateliaan uppoutuneesta isästä ei ole ollut täysimittaiseen vanhemman rooliin ja Flavia ja hänen kaksi sisartaan ovat varttuneet omillaan ja kahteen henkilöön typistyneen palveluskunnan seurassa. Äidittä kasvaneen Flavian selviytymiskeino on ollut intohimoinen paneutuminen kemian saloihin ja oma laboratorio on auttanut myös monen murhamysteerin selvittämisessä.

Murhatta ei selvitä tälläkään kertaa. Flavia perheineen on juna-asemalla vastaanottamassa äitään Harrietia, kun vieras mies kuiskaa arvoituksellisen viestin Flavian korvaan. Seuraavassa hetkessä tämä muukalainen kuolee junan alle. On syytä olettaa, että kyse ei ole pelkästä vahingosta, vaan joku on tuupannut miehen kuolemaan.

Harrietin kohtalo on kuitenkin päällimmäisenä koko suvun mielessä. Aiemmissa kirjoissa olemme tottuneet Flavian alituisessa liikkeessä oloon, jota siivittää inhimilliset ystävän piirteet saanut Gladys-polkupyörä. Nyt keskitytään elämään kartanolla, kerrataan entisiä aikoja ja Harrietin menneisyyskin aukeaa uudessa valossa. Flavia uskoo kemian voimaan enemmän kuin koskaan nyt, kun hän haluaa auttaa perhettään. Lopulta tarina kiertyy kasaan niin, että rautatieasemalle kuolleen miehen kohtalo on osa de Lucen suvun vanhoja salaisuuksia.

Nokkela ja näppärä Flavia on tässäkin tarinassa, mutta silti näin suuren elämän käännekohdan keskellä tapaamme uudenlaisen, vakavamman ja kypsemmän tyttösen. Flavia oli vain yksivuotias, kun hänen äitinsä katosi. Nyt hän saa vastauksen moniin kysymyksiin vuosiensa varrelta.

Toivottavasti sinäkin tulit uteliaaksi ja haluat tietää, miten ja missä merkeissä perhe ottaa Harrietin vastaan rautatieasemalla. Winston Churchill oli paikalla, ole sinäkin!

Julkaistu Kirjavinkeissä 13.6.2017


perjantai 2. kesäkuuta 2017

Elä ihmeessä: Kirja kiitollisuuden lahjasta





Tommy Hellsten
Minerva, 2017


Älä huoli, vaikka elämäntaparemonttisi kariutui jälleen kerran ja unohdit niin mindfullnesin kuin joogaharjoituksetkin. Ehkä riittää, että olet ja hengität – ja kiität siitä. Haasteidesi, kremppojesi ja ongelmiesi keskellä toteatkin itsellesi hämmästyen: Kaikki on hyvin.

Kirja on pienehkö ja lyhyitä ajatelmia rytmittävät kuvat puhuttelevat kauneudellaan. Tekstin suuruus aukenee Hellstenin omaa taustaa vasten: kiitollisuudesta puhuu mies, jonka isä joi ja äiti teki itsemurhan. Mies, joka on käynyt läpi avioeron ja yrityksensä talousvaikeudet. Kaiken ahdingon keskelläkin – tai ehkä juuri siellä, kun muita vaihtoehtoja ei enää ole – voi pysähtyä näkemään elämän ihmeellisyyden. Elämä onkin enemmän kuin asenteemme ja odotuksemme, se haluaa opettaa meille jotakin meistä itsestämme.

Tommy Hellsten on kirjoittanut paljon ja monta kirjaa olen häneltä lukenut aiemmin. Yllättäen Elä ihmeessä on yksinkertaisuudessaan hyvin terapeuttinen kirja, vaikka ajatelmissa ei sinänsä ole mitään uutta. Se pysähtyy kanssasi, rohkaisee ja on läsnä tässä hetkessä. Ota päivän evääksesi vaikkapa tämä ajatus:

“Terveiset teille,
jotka ette vielä tiedä,
kuinka paljon teissä
onkaan rohkeutta.”



Julkaistu Kirjavinkeissä 2.6.2017

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Ikimetsien sydänmailla






Mikko Kamula
Gummerus, 2017



Sydämeltäni savolaisena ja juuriltani juvalaisena houkutuin tarttumaan tähän lähes 700-sivuiseen järkäleeseen kesken kevätkiireiden. Osuvasti nyt vietetään Juvan 575-juhlavuotta; Juvan seurakunta perustettiin vuonna 1442 Turun piispan Maunu Tavastin ja 12 juvalaisen miehen sopimuksella. Juva onkin Suomen vanhimpia suurpitäjiä. Ikimetsien sydänmailla aloittaa kuusiosaisen Metsän kansa -sarjan ja se ajoittuu 1400-luvun Savoon.

Juko Rautaparta perheineen on lähtenyt Juvalta uudisraivaajana Savon ikimetsiin, jonnekin Kallaveden suunnalle, uutta elämää rakentamaan. Perheeseen kuuluu Jukon äiti, Mallu-mummo ja Jukon lapset Heiska, Varpu ja Tenho sekä uusperheen äidin roolin ottanut Mateli. Tarinan alkajaisiksi Mateli synnyttää tyttären, hänen ensimmäisen yhteisen lapsensa Jukon kanssa. Pienen Mielo-tyttären elämä sammuu varhaisessa vaiheessa, mutta hän on vahvasti läsnä tarinassa läpi koko aloitusosan.  Heiska ja Varpu ovat sen ajan teinejä ja kurkottelevat jo kohti aikuisuutta. Heitä nuorempi Tenho  joutuu vielä kärttämään lupaa omaan jouseen ja ampumisen harjoitteluun, mutta hän omaa myös kykyjä, joista on tiukoissa paikoissa suurta hyötyä.

Rautaparran perhe elää osana luontoa monella tapaa; se mikä on lukijalle mytologiaa ja mystiikkaa, on perheelle täyttä totta. Haltijat ja maahiset ovat heidän tykönään, karhu on liian väkevä nimeltä mainittavaksi. Kuolleiden hengille katetaan ateria ja lämmitetään sauna. Luonnon ja kaiken olevaisen kanssa on oltava sovussa niin pitkälle kuin mahdollista - ja silti usein tarvitaan tietäjää apuun tekemään suojaavia tekojaan. Metsästysretket ja savupirtin arkiset työt rytmittävät elämää, jos kohta kirjassa juhlitaankin ja silloin olut virtaa.

Vaikka perhe on paljosta syrjässä ja alue harvaan asuttua, lopulta myös neljännesmies Tönius Ikäheimonen saapuu epätoivottuna vieraana Rautapartojen pirttiin. Tila merkitään nimismiehen kirjoihin ja sille määrätään raskas kuninkaanvero. Kirkon veronmaksulta perhe on vielä välttynyt eivätkä mummo ja Juko halua Juvan matkallaan tulla nähdyiksi kirkkorakennuksen lähelläkään. Heiska sen sijaan haluaa kulkea omia reittejään ja nähdä komean rakennuksen, jonka hän lapsuudestaan hämärästi muistaa. Jonkinlainen kappeli tuolloin Juvalla todennäköisesti olikin jo. Mielessäni sijoitan Heiskan kävelemään vanhalle hautausmaalle, jossa ainakin myöhempi, 1600-luvulla rakennettu puurkirkko sijaitsi. Historia tulee liki vuosisatojen takaa miettiessä noita murrosaikoja: "Sinne haudattiin ne juvalaiset, jotka olivat kääntyneet ristinuskoon eivätkä saaneet viimeistä leposijaansa ikiaikaisista hiisilehdoista."

Kirjan henkilöhahmojen kanssa on helppo tulla juttuun, sillä keskiaikalaisiksi he puhuvat kovin modernia kieltä. Ja hyvä niin, sillä lukijan ei tarvitse kompastella kommunikaatiovaikeuksiin. Muutenkin tarinan sanoma puhuu sen puolesta, että ihminen on kautta aikain tuntenut ja elänyt pohjimmiltaan samoin. Meidän pelkomme, ilonaiheemme ja häpeänpunamme on ikiaikaista perua. Kirjan kieli jää muutenkin toissijaiseksi, sillä tarina itsessään ja Kamulan tarkka historiankuvaus ovat tämän kirjan sytyke ja liekki. Moneen vastaantulevaan sanaan halusin googlettamalla tutustua paremmin; äkräs, metsänpeitto, ruokaruotsi... Ehkä näistä joskus jotakin on historiantunneilla puhuttu, mutta nyt aloin innostuneena luoda niistä uudenlaista karttaa päässäni.

Tuhdista sivumäärästään huolimatta tarina oli nopealukuista ja mieltäkiehtovat käänteet veivät täysin mennessään. Ilman Juva-kytköksiä olisin tuskin tullut kirjaan tarttuneeksi, sillä fantasiakirjallisuus ja keskiaika on yleensä jäänyt muun runsaan tarjonnan jalkoihin. Tämä sarja menee ilman muuta "jatkoon" ja kasvatti muutenkin kiinnostustani myös vanhempaan historiaan. Tutut paikannimet tekivät tarinasta itselleni niin elävää. Koiran kanssa Jukajärvelle lenkkeillessäni muistan Juko Rautapartaa vielä monta kertaa. Seuraavaa osaa odotellessa!

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.





keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Harhaanjohtajat: Vahvassa uskossa






Terho Miettinen ja Raija Pelli
Docendo, 2017



“Parhaimmillaan usko voi tuoda ihmiselle hyviä asioita ja tukea elämään, mutta kuten olen oppinut, uskoa voi helposti käyttää väärin.” Juuri Terho Miettisen omista kokemuksista ja helluntailaisuudesta irtautumisesta sai alkunsa kirja Harhaanjohtajat : Vahvassa uskossa. Miettinen joutui todistamaan tilannetta, jossa itsemurhan tehnyttä nuorehkoa miestä yritettiin manata heräämään henkiin Markku Koiviston, Nokia Mission silloisen johtajan, johdolla. Raija Pelli, toinen kirjan kirjoittajista, tunnetaan parhaimmin Poliisi-TV:n juontajana.

Kirja keskittyy ennen kaikkea vapaiden suuntien seurakuntien toimintaan ja karismaattisiin ilmiöihin. Vaikka useimmat uskonlahkot ottavat uudet jäsenet avosylin vastaan riveihinsä, toimintatavoiltaan ne ovat usein hyvin suljettuja yhteisöjä. Ne myös pystyvät sitouttamaan ja sitomaan ihmisen itseensä niin, että väärinkäytöksien ja rikosten keskelläkin yhteisön jäsenet salaavat tapahtuneen ulkomaailmalta – joka pelosta puolustaa itseään tai yksinkertaisesti, siksi että vahva ja manipulointitaitoinen johtaja on kaiken kritiikin ja maallisten lakien yläpuolella. On surullista luettavaa, miten ihmisen normaalia yhteisöllisyyden tarvetta ja hengellisyyden kaipuuta voidaan käyttää räikeästi hyväksi. Kirja esittelee aiemmin vaikuttaneita lahkoja kuten kartanolaisuus, åkerblomilaisuus ja korpelaisuus. Uudemmat ilmiöt ovatkin jo tutumman kuuloisia, sillä median hampaisiin ovat päätyneet niin Tapani Koivuniemi kuin Pirkko Jalovaarakin. Vallankäytön välineinä toimivat tehokkaasti vaikkapa syyllistäminen ja seksuaalisuus. Ja kuinka helpottavaa kuolemansairaalle onkaan tarttua ihmeparantumisen lupaukseen! Näinä päivinä uutisotsikoissa on ollut myös nuori pastori Patrick Tiainen ja hänen Uskon Sana -yhteisönsä. Kuulostaa pelottavalta, että hän pitää lapsia Jumalan sotureina ja varustettuina hengelliseen taisteluun.

Valta ja vastuu; miten niiden soisikaan kulkevan käsikynkkää elämän eri alueilla. Vaan kun ei, useimmin vallan vanavedessä viihtyvät oman edun tavoittelu ja ahneus. Jälki on rumaa. Mutta mielenkiintoinen Miettisen ja Pellin kirja todellakin on. Laajemminkin se saa ajattelemaan, miten suggestioherkkiä me ihmiset lopulta olemme erilaisten tarpeidemme ja kaipuidemme keskellä.

Julkaistu Kirjavinkeissä 17.5.2017

lauantai 13. toukokuuta 2017

Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta







Henry Marsh
S&S, 2017



Ollapa tänään Helsingissä, jolloin Henry Marsh on yksi Helsinki Lit -festivaalin esiintyjistä. Ollapa kuulemassa tätä miestä, jonka käsiin moni potilas kirjaimellisesti uskoo koko elämänsä. Marsh on tehnyt vakuuttavan ja pitkän uran neurokirurgina ja kertoo siitä nyt omaelämäkerrallisessa kirjassaan Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta. Kirjan sisällysluettelo on ensinäkemältä tyrmäävä, koska se vilisee toinen toistaan monimutkaisempia aivojen sairausten sanahirviöitä. Mutta eihän nimi miestä pahenna; teksti paljastuukin helposti omaksuttavaksi ja mukaansa tempaavaksi.

Jos olo tuntuu mitättömältä, niin on paikallaan sipaista omalla viisipiikkisellään hiuksia ja antaa sormenpäiden tuntea, millaista ihmettä kantaa mukanaan. Aivot ovat häkellyttävä arvoitus, kuin oma maailmankaikkeutensa. Taviksena aivoja ihailee tähtitaivaan tapaan ja näkee niistä pienen pilkahduksen - yksi sellainen minulle oli Leeni Peltosen ja Minna Huotilaisen kirja Tunne aivosi. Vaan mitä näkeekään neurokirurgi, joka porautuu aivojen syvyyksiin? Hänelle kaikki on kosketeltavan lähellä, ja hänellä on toisen ihmisen elämä käsissään. Kirjaa lukiessa tuntuu, että silloin elämä on myös paljaimmillaan, sillä kaikki on niin pienestä kiinni. Elämä on puolesta millistä kiinni, ratkaisuista, jotka siinä hetkessä tehdään.

Sairaus voi rampauttaa, halvaannuttaa, kiduttaa ja tappaa ihmisen. Lääkäri voi tehdä ihmeitä, parantaa, pelastaa ja antaa edes jatkoaikaa - mutta epäonnistuessaan hän voi myös tuhota senkin vähän, mitä elämästä olisi vielä voinut olla jäljellä. Millaista on ottaa näin suuri vastuu toisen elämästä? Vaikka potilas ei enää heräisikään syyttämään, niin lääkärin on kohdattava surevat omaiset. Ennen kaikkea lääkärin on kohdattava itsensä Henry Marsh on alansa huippuja, ehkä juuri siksi hänellä on kanttia kertoa niin suoraan ja kiertelemättä myös niistä hetkistä, kun epäonnistuu tai tekee vääriä ratkaisuja. Miten nämä kirjan tilanteet veivätkään mennessään ja lukijan sydän sykki ihan fifty-sixty niin sairaalan byrokratiaan turhautuneelle kirurgille kuin omaisensa menettäneille järkyttyneille läheisillekin. Elämän raadollisuus ja rajallisuus on niin läsnä ja tulee niin liki. Neurokirurgi on suuri sankari ja silti tavallinen ihminen - leikkaukseen joutuvan lapsen isä, kuolevan äidin poika.

Henry Marsh kävi myös useaan otteeseen sekä leikkaamassa että opettamassa Ukrainassa. Kuvaukset Ukrainan itsenäisyyden alkutaipaleen sairaanhoidosta ovat karua luettavaa; toimimaton sähkönjakelu, desinfinointiaineiden puute ja kuluneet instrumentit, "jotka näyttivät siltä kuin ne olisi haalittu kaatopaikalta." BBC on tehnyt aikanaan myös dokumentin The English Surgeon Marshin työstä Ukrainassa ja osan siitä katsoinkin, joskus vielä kokonaan - mutta huh, filmipätkä todella konkretisoi kirjan tarinan rajulla tavalla.

Koskettava, kiinnostava, rehellinen -  must-read kirja.










perjantai 12. toukokuuta 2017

Kävikö käry? - Vakuutusetsivien parhaat tarinat






Christian Rönnbacka
Bazar, 2017



Suokaa anteeksi, että nauran - siinä ei sinänsä ole mitään huvittavaa, että yhteisvastuullisesti maksamme vakuutusmaksuissamme myös vakuutusvilpit ja huijaukset. Silti tämä Rönnbackan kirja on hilpeintä, mitä olen vähään aikaan lukenut. Ihmisen mielikuvituksella ei ole rajoja ja oman hyödyn tavoittelussa se oikein kukkaan puhkeaakin. Tarinankertojan lahjoillaan Rönnbacka on koonnut vakuutusetsivien parhaista tarinoista hulppean kokoelman hyviä suunnitelmia, joita ei kuitenkaan ole mietitty ihan loppuun asti. Tai edes puoliväliin, sillä vastassa on pieni mutta pätevä vakuutusetsivien ammattikunta. Useimmilla heistä, kuten Rönnbackalla itselläänkin, on poliisitausta. Ihmisluonteen vivahteet ovat tulleet tutuiksi ja tutkintatyöhön kouliinnuttu.

Kirjan aluksi luodaan ytimekäs katsaus vakuuttamisen historiaan Suomessa. Jo ennen vakuutustoiminnan alkamista oli syntynyt käytäntöjä, joiden avulla pyrittiin turvaamaan kansalaisen selviäminen tulipalon aiheuttamasta katastrofista. Tärkeä osa tätä paloapua oli määräaikainen verovapaus ja yhtenä erikoisuutena siihen liittyi myös lupakirja kerjuun suorittamiseen kihlakunnan alueella. Tuolloinkin oli jo selvää, että avun piti pysyä kohtuuden rajoissa niin, että ylimääräistä hyötyä ei vahingosta kertyisi. Osattiin sitä ennenkin myös avittaa talopaloa alkuun. Joskus vain vallitsevat olosuhteet olivat sellaiset, että petoksen tutkinta saattoi käydä tutkijan hengen päälle - ainakin Härmässä puukkojunkkareiden kaudella.

Monet kirjan esimerkkitapauksista liittyvät tekaistuihin tai muunneltuihin auto- ja liikenneonnettomuuksiin. Kekseliäis hukkaa myös alvariinsa tavaroita matkoillaan ja neuvokas kehittää itselleen työkyvyttömyyden. Aina paremman vastineen sijoitukselleen saa, jos varmuuden vuoksi vakuuttaa itsensä useammassa vakuutusyhtiössä. Kaikista eksoottisimpana kirjan tarinoista jäi kuitenkin mieleeni koiranpentu, joka kävi synnytysten välissä pakastimessa ja syntyi aina uudestaan kuolleena. Tässä liikutaan jo melkeinpä yliluonnollisten ilmiöiden rajoilla, jonkin sortin epäonnistuneen kuolleista herättämisen äärellä.

Rönnbackan lennokasta tekstiä lukiessa unohtaa, että kyseessä on tietokirja. Monen vakuutuspetostehtailijan usko omaan nerokkuuteensa hämmästyttää. Näiden tarinoiden perusteella petokset ovat ennen kaikkea viekasta peliä ja keino tehdä helppoa rahaa, jos kohta varmasti on niitäkin, jotka etsivät epätoivoisina keinoa selvitä ahdingostaan.

Nyt kun poliisit, tulli ja pelastusviranomaiset ovat saaneet omat sarjansa televisioon, niin seurattavaa riittäisi taatusti vakuutusetsivän työn esittelyssäkin. Eipä taida kahta samanlaista päivää olla siinäkään työssä.

Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta.



lauantai 29. huhtikuuta 2017

Kilpimies





J.K. Tamminen
Minerva, 2017




Kiinnostukseni kirjaan Kilpimies heräsi luettuani kirjailijan esittelyn netistä. J.K. Tamminen on paitsi rikostoimittaja myös rikostutkija, juristi ja teologi koulutukseltaan. Hän on ex-rikollinen ja tuntee hyvin alamaailman temput ja toimintatavat - ei vain Suomessa vaan myös itä-Euroopassa. Millaisen dekkarin kirjoittaa mies, joka tuntee osapuolet molemmin puolin tiskiä?

Kilpimies on jatkoa romaanille Pasilan mies, joka perustuu Helsingin huumepoliisin Jari Aarnion tapaukseen. Tamminen on kertonut tutkineensa Aarnion tapausta ja keränneensä siitä taustatietoa jo kymmenen vuoden verran. Kirjoissa Aarnio on saanut nimen Jouko Aro. Nyt Jouko Aro on siirretty syrjään huumepoliisin päällikön työstään ja hän odottaa tuomiotaan. Aron työtä jatkaa Raimo Korhonen, jolla on työparinaan ylikonstaapeli Sari Purhonen.

Kansainvälinen huumeliiga pyörittää monitahoisesti organisoitua bisnestään eivätkä omaa tonttiaan hoitavat rikolliset juurikaan tunne palapelin muita tasoja ja tahoja. Verkoston osien yhteistyötä ohjaa kuin näkymätön käsi ylhäältä ja kaikenlainen sooloilu ja omasta roolista lipeäminen on hengenvaarallista. Eikä näille kirveellä veistetyille miehille muutenkaan henkivakuutusta irtoa. Toisaalla huumepoliisit ja KRP pyrkivät rinnalle ja ohi tässä kilpajuoksussa. Pääroolin tässä työssä saavat savolaistaustaiset ylikonstaapeli Sari Purhonen ja ylikomisarion virkaa hoitava Raimo Korhonen. Seuraillaan, kytistellään eikä suinkaan isketä heti, kun pyritään selvittämään vyyhtiä pitemmältä matkalta. On myös mahdollista ja jopa todennäköistä, että poliisin riveistä livennyt porukkaa huumekaupan puolelle. Epäilyjen kentällä on vaikea tietää, keneen voi luottaa ja kuka on kenenkin puolella.

J.K. Tammisen perehtyneisyys ja asiantuntemus niin rikollisuuden kuin rikostutkimuksen puoleltakin on tämän kirjan vahvuus. Se jopa hallitsee tarinaa niin, että varsinaista juonta on hankala seurata. Kirja vilisee rikollisliigan eri osaajia, joiden kanssa ei kuitenkaan oikein ehdi sinuiksi. Plussaa on itse ilmiön kuvaaminen ja huumekaupan laajuuden todentaminen, mutta dekkarin jännitystä ei tästä minulle irronnut. Hauska yksityiskohta kirjassa on Purhosen ja Korhosen savolaisuus, jota olisin suonut viljeltävän enemmänkin:

"Se on moro", sanoo vanhempi miehistä ja ojentaa Korhoselle kätensä. "Milloin viimeksi Sulkavalla?" "Kuukausi sitten. Kävin pilkkimässä Muikkukukossa", naureskelee Korhonen. 

Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta.


perjantai 28. huhtikuuta 2017

Sydämenasioita Jylhäsalmella









Kirsi Pehkonen
Karisto, 2017





Huhtikuinen sää näyttäytyy kylmänä ja koleana, joten lievitin kesänkaipuutani Kirsi Pehkosen uutuusromaanilla Sydämenasioita Jylhäsalmella. Kirjan kansi vie lukijan oitis keskelle kauneinta kesäpäivää veden äärellä, paljain varpain mökin edustalla. Kirja aloittaa uuden maalaisromanttisen sarjan, josta seuraavan osan luvataan ilmestyvän keväällä 2018.

Juuri maisteriksi valmistuneen Riinan on etsittävä elämälleen uutta  suuntaa, kun avomies Aki jättää hänet ja haluaa keskittyä urhelijanuraansa. Opettajan pestiä ei heti aukene, eikä Riina voi enää mennä kesätöihin Akin isän firmaankaan. Aikansa emmittyään Riina kääntyy Sirkka-tätinsä puoleen ja saakin kuulla olevansa todella tervetullut kesätöihin Sirkan lossikahvilaan. Niinpä Riina pääsee toipumaan sydänsuruistaan lapsuudesta tuttuihin maisemiin. Kahvilatyö tuo päiviin uuden rytmin ja pieni kyläyhteisö ottaa Riinan uteliaan hyväntahtoisesti vastaan. Liika sinisilmäisyys tietenkin kostautuu, jotta tarinaan saadaan särmää ja vähän jännitystäkin.

Sydämenasioita Jylhäsalmella on kaunista luettavaa tässä ajassa – jotenkin niin hyväntahtoista ja kilttiä. Jylhäsalmella eletään vielä lintukodossa, pienen maalaisyhteisön turvassa. Aika kulkee leppoisten mökkilomalaisten tahtiin, vaikka lossikahvilan vitriinissä onkin sämpylät oltava ajallaan valmiina ja kahvi tuoretta.

On mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan Pehkonen Riinaa kasvattaa, kun hän aikuistuu. Aloitusosassa hän on täysi-ikäisyydestään huolimatta juurikin se Sirkan äidilliseen hoivaan tullut sukulaistyttö, vaikka joutuukin kirjan käänteissä ottamaan vastuuta enemmän kuin alun perin oli ajatuskaan.

Kirja perustuu paljolti dialogiin ja nautinnolliseen savolaiseen huasteluun:

– Elä hättäile, tuli vuan mieleen yksi asia, Sirkka sanoi.
– Syöt ensinnä, juuaan kahvit ja tuumataan. Kyllä sinulle tiältä aina paikka löytyy, ihan valittavaksi asti.


Julkaistu Kirjavinkeissä 28.4.2017

torstai 27. huhtikuuta 2017

Punaisten naisten tiet





Tiina Lintunen
Otava, 2017



Juuri itsenäisyytensä saaneen Suomen levottomat ja suuntaansa hakevat olot johtivat tuoreen valtion katkeraan sisällissotaan heti vuoden 1918 alussa. Veriset taistelut päättyivät valkoisten voittoon, punaisten tappioon. Jälkipyykki jätti jälkeensä häpeää, vaikenemisen haavoja ja hitaasti paranevia arpia.

Tiina Lintunen on tutkinut tuona aikana punakaartin puolella toimineiden naisten oloja ja kohtaloita Porin seudulla. Sisällissodan syttyessä naisia tarvittiin moniin huoltotehtäviin ja sairaanhoitajiksi. Vaikka Suomen kansanvaltuuskunta ja punakaartin johto eivät naisten aseellisia komppanioita hyväksyneetkään, myös joitakin aseellisia naiskaarteja perustettiin.

Kirja Punaisten naisten tiet pohjautuu Lintusen samannimiseen väitöskirjaan vuodelta 2015. Tutkimusaineistona on tiedot 267 naisesta, jotka joutuivat valtiorikosoikeuteen vuonna 1918 epäiltynä valtiopetoksesta tai avunannosta valtiopetokseen. Näiden naisten taustat ja kohtalot on tarkoin selvitetty ja näin kirja on erinomaista ajankuvausta alkaen aina tuolloisesta naiskäsityksestä ajan poliittiseen kuvaukseen niin Suomessa kuin laajemmin Euroopassakin. Lintunen on selvittänyt naisten motiiveja hakeutua punakaartin palvelukseen. Syistä vähäisin oli aatteellinen, useimmiten taloudelliset syyt ja lähipiirin painostus ja suostuttelu nousivat ensisijaisiksi. Osa naisista ehti olla mukana hyvin lyhyen aikaa, silti kapinan kukistuessa vangittiin kymmeniätuhansia punaisia – osa heistä kaartiin kuulumattomiakin, kaaostilanteessa pakokaravaaniin liittyneitä. Kun vankilatoiminta kävi riittämättömäksi, vangit toimitettiin suurille leireille odottamaan tutkintaa. Kun maa kärsi tuolloin elintarvikepulasta, nälkä ja leirien muutenkin puutteelliset olot heikensivät vankeja niin, että kaiken kaikkiaan vankileireillä kuoli vuonna 1918 yli 13 000 suomalaista. Eloonjääneiden elämässä riitti haasteita kauan vielä valtionrikosoikeuksien käsittelyjen jälkeen. Voittajapuolen epäluulot ja kauna lyttäsivät punaisten naisten kelvollisuuden ja moraalin kaikilla elämän alueilla.

Punaisten naisten tiet on silmiä avaavaa, raadollista kertomaa oman maamme historiasta. Koska Lintunen on tutkinut rajatun yhteisön naisten kohtaloita, hän on voinut porautua perinpohjaisesti näiden naisten elämään ja he myös antavat kasvot tuon synkän ajanjakson naisille. Paitsi että naiset joutuivat itse tutkinnan ja tuomion alle, monet heistä menettivät miehensä sodassa tai joutuivat yksinhuoltajan asemaan miehen ollessa vankilassa. Tapahtunutta peilataan myös sen ajan naiskuvaa ja työläisnaisen asemaa vasten.

Ja miten lyhyt aika sata vuotta loppujen lopuksi onkaan! Yhä meitä lähellä, enemmän tai vähemmän tiedostamatonta, sukupolvelta toiselle siirtynyttä perintöä. Millainen on kunnon kansalainen? Missä on naisen paikka?

Kiinnostavaa luettavaa, suosittelen.

Julkaistu Kirjavinkeissä 27.4.2017

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Juva Rock City







Vesa Kontiainen
Bazar, 2017






Siitähän se lähti sitkeä kevätflunssa lopulta helpottamaan, kun sain luettavakseni tämän yli 500-sivuisen opuksen. Sivu sivulta oireilu helpotti ja sain nostaa lääkärin anteliaasti määrämien kuusisataisten Buranoiden purkin takaisin hyllyyn tulevia terveydellisiä takapakkeja odottamaan. Annas kun arvaan, kirjan ilmestyminen painosta on ollut erityisen odotettua näillä kulmilla ja näiltä kulmilta maailmalle lähteneillä, jos toki kirjalla on tuhdisti kiinnostavaa annettavaa laajemmallekin yleisölle.

Juvan legendaarinen Kaarihalli liittyy vankasti Kontiaisten perheeseen. Vesa Kontiaisen äiti Irma toimi Kaarihallin toiminnanjohtajana ja vastasi esiintyjäjärjestelyistä vuosina 1977-1986. Nyt kirjaa lukiessa olen voinut palauttaa mieleeni kuvan kahvion puolella hääräävästä hyväntuulisesta mutta samalla tarmokkaan topakasta naisesta. Myös isä Eino on ollut tuolloin tiiviisti mukana, ja hänen lausahduksiaan lukiessa todella toivoisin, että voisin hänetkin muistaa. Huikeita persoonia molemmat, eikä heidän vaikutuksensa jatkon kannalta jää epäselväksi. Rispektiä riveillä ja rivien välissä, kyllä.


"Ei nuo helsinkiläiset tiiä sahoista sitten yhtään mittään. 
Saha ei ou mikkää leikkikalu vuan työkalu. 
Eppäilenpä vahvasti oisko tuosta pojasta oikeesti mehtähommiin."

Eino Kontiaisen värikkäät repliikit ovat varsinaisia ilopiikkejä kirjassa. Pääsipä hän antamaan ylläolevan arvion Maukka Perusjätkästäkin, joka vieraili Kaarihallilla syyskuussa 1980. Einoa tarvittiin käynnistämään Maukan saha, ennen kuin show pääsi alkamaan. Maukka oli sen verran erikoinen persoona Partner-sahoineen, että tuo ilta on jäänyt itsellekin hyvin muistiin. Kylällä ilta muistettiin ainakin jonkin aikaa myös siitä, että juuri istutetut vaahterat kylänraitin varrella olivat kärsineet vaurioita. Vaahterauutinenkin palasi mieleen, joskaan en olisi osannut sen ajankohtaa enää millään tapaa aikajanalle asettaa. Vaahteroita paremmin muistan jopa pyytäneeni pieneen punamustaan muistivihkoon Maukan nimikirjoituksen. 

Hurriganes, Ratsia, YÖ... Vaikka teksti sinänsä oli nopealukuista, niin monen kappaleen kohdalla piti minun vaipuman muisteloihin. Todellakin, halliahan kuului kiertää yksisuuntaisesti ja - todellakin - nousu kahvioon tapahtui mutkitellen rappusilla istuskelevia väistellen...

Joulukuussa 1997 Hotelli Juvan Koivuniemi tarvitsi rokkimiehen järjestämään Hotelli Juvaan ohjelmaa. Hotellin tähti-illat saivat alkunsa. Jos on paikallaan luonnehtia Kaarihallia legendaariseksi, niin paljon on muisteltavaa myös "Hotskun" tähti-illoista. Huomaan, että parhaimmin mieleenjääneet illat liittyvät artisteihin, jotka edelleenkin näen mieluusti joka vuosi.

Ja entäs sitten? Tuli Puustockit, Metsä Rokkaat ja Juva Rokkaat. Ja monta muuta. Ai että rockin monitoimimies, moniottelija? Omien, lukemisen herättämien muisteloiden rinnalla on mielenkiintoista päästä näkemään
Kuva: bloggaajan
kirjan myötä myös sitä valtavaa taustatyötä mikä keikkojen ja tapahtumien taustalla tehdään. Tilanteet vaihtelevat ja muutokset voivat yllättää ihan viime minuuteillakin, kyseessä on isot rahat ja yleisön suuret odotukset. Toisaalta taustalla toimitaan myös syvästi henkilökohtaisella tasolla, artisteista tulee tuttuja, ystäviä, luotettuja. Musiikki ei ole tavara, jolla on hintalappu - se on myös tunteita, elämyksiä, elämäntapaa. Kirjan kannessa se sanotaan tiivistetysti: Festarijärjestäjän taivas ja helvetti.


Kontiaisen kirjassa on tarkat esiintyjälistat niin Kaarihallin, Hotellin tähti-iltojen kuin Juvan

Kuva: bloggaajan
festareidenkin osalta. Samoin ylös on kirjattu esittelyjä juvalaisista bändeistä. Loppupuolella tuntuu, että teksti menee jo hieman luettelomaiseksi kaikesta tavarasta - no kun on kaikki kattavasti koottu yksiin kansiin, niin 500 sivua ja rapiatkaan ei tahdo riittää. Hienoa on myös se, että mukaan on saatu paljon kuvia ja artistien itsensä muisteloita Juvasta ja Juvan tapahtumista. Kuinka ollakaan, monen artistin mieleen on jäänyt erinomaiset järjestelyt Juvalla - aina täytekakkua myöten.



Lopuksi vielä kehut noista Kaarihallin aikaisista lehti-ilmoituksista. Niissä on jotain niin symppissöpöä:
Nuoret suosikkipojat saapuvat, nyt vuorossa toivottu nuorisobändi POPEDA.



Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta, jolle lämpimät kiitokset kirjan kolahtamisesta postilaatikkoon.






tiistai 11. huhtikuuta 2017

Murra tunnelukkosi







Kimmo Takanen
WSOY, 2017




Skeematerapia on tunnelukkojen työstämiseen kehitetty terapiamuoto ja Kimmo Takanen yksi sen uranuurtajista Suomessa. Hän toimii sekä skeematerapeuttina että skeematerapian ja mindfulness -menetelmän kouluttajana.
Näitä elämänhallinta- ja itsehoito-oppaita ilmestyy melko tiiviiseen tahtiin, joten kysyntää on.

Tunnelukot ovat usein perua lapsuuden hankalista tilanteista, joiden käsittelyyn lapsella ei ole ollut välineitä eikä mahdollisuutta. Oli uhka sitten todellinen tai kuviteltu, ihmisen toimintamekanismit pyrkivät ennen kaikkea varmistamaan hengissä selviytymisen. Kehon puolustumekanismit ovat auttaneet kyllä selviytymään tilanteesta, mutta ne ovat jättäneet jälkeensä vääristyneitä uskomuksia itsestämme ja elämästä ylipäänsä. Samantapaisina toistuvat tilanteet ovat vain vahvistaneet tunnelukkoa. Vaikka emme tiedosta näitä uskomuksia emmekä pysty näkemään niiden todenperäisyyttä, tunnetasolla ne ohjaavat kuitenkin voimakkaasti käytöstämme aikuisenakin. Se, mikä auttoi lasta selviytymään, ei enää pädekään aikuisten maailmassa. Yhä aikuisinakin meissä on Takasen mukaan sekä aikuisen että lapsen taso, tai itseasiassa useitakin eri-ikäisen lapsen tasoja. Tunnelukko saa meidät reagoimaan lapsen tapaan, vaikka “aikuisten oikeesti” sellainen käytös johtaa vain uusiin ongelmiin.

Aikuisena meillä on kokemusta ja keinoja, tietoja ja taitoja käsitellä asioita ja niiden syy-yhteyksiä. Pelkkä tieto ei kuitenkaan riitä, vaan yhteys sisäiseen lapseen on löydettävä tunnetasolla. Eheytyminen on oman elämänhistoriansa tutkimista ja omien elämänhaasteidensa tunnistamista ja työstämistä. Uusia tapoja toimia, jolloin ohjaksissa on vastuullinen aikuinen.

Takasen kirjassa on paljon käytännönläheisiä harjoituksia, jotka auttavat omien tunnelukkojen tunnistamisessa. Tehtävien parissa voi käynnistää oman lapsuutensa muisteluprojekteja ja mielikuvaharjoitukset tuntuivat toimivilta. Joitakin osia taas sivuutin itselleni aivan vieraina. Jo pelkästään se, että herää tunnistamaan asioita oman ja muiden käytöksen taustalla, antaa arkeen hyödyllisiä eväitä. Suosittelen lukemaan ajan ja ajatuksen kanssa tätä.

Julkaistu Kirjavinkeissä  11.4.2017


http://www.adlibris.com/fi/kirja/murra-tunnelukkosi-9789510422151

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Vapaudu - polku hyvään elämään





Nanna Mikkonen
Otava, 2017



Ensimmäisestä Idols-kaudesta Nanna Mikkonen jäi pirteänä tuomarikaartilaisena mieleen. Hänen uutta kirjaansa lukiessani yllätyin, kuinka paljon haasteita hän on joutunut kohtaamaan elämässään. Jo nuorena epämääräiset kivut olivat osa hänen arkeaan ja vain 25-vuotiaana lääkäri teki ennusteen alkavasta suolistosyövästä. Mikään ei ollut hyvin, kun negatiivinen mieli sai toistaa päivästä toiseen, että “Minusta ei ole mihinkään.” Riittämättömyytensä kanssa kipuillut epävarma nuori loi myöhempinä vuosina uraa niin musiikki-, mainos- kuin muotimaailmassakin.

Jo varhain Nanna Mikkonen lähti hakemaan työkaluja, joilla voisi parantaa oloaan. Hän halusi ymmärtää pahan olonsa syitä ja saada apua. Hän kiinnostui meditoinnista ja mindfullnessista, opiskeli vyöhyketerapiaa ja osallistui retriitteihin. Hän luki paljon kirjallisuutta alitajunnan voimasta ja ymmärsi, miten vahvasti negatiivisuus piti häntä vallassaan ja esti paranemista. Tahto parempaan oli yhä niin vahva, että hän oli valmis matkustamaan vaikka “maan ääriin” löytääkseen kaipaamansa vastaukset. Nanna Mikkonen vietti vuosia maailmalla; Thaimaassa, Japanissa, Intiassa – ja löysi oman polkunsa onnellisuuteen ja tasapainoiseen hyvinvointiin. Siitä hyvästään hän haluaa jakaa myös kirjansa lukijoille ja herätellä muitakin olemaan itselleen läsnä ja elämään omien arvojensa mukaista elämää.

Kirjan oivallukset eivät sinänsä ole uutta. Silti se on inspiroiva matkakirja löytämisestä ja henkisestä kasvusta. Se on yhden ihmisen ainutlaatuinen matka, jonka hän haluaa jakaa kanssakulkijoidensa avuksi ja avata uusia näkökulmia elämäniloon ja mielenrauhaan. Oman eksoottisen ripauksensa tuovat kuvaukset vuosista maailmalla. Hänellä on ollut rohkeutta lähteä ja heittäytyä uuteen, josta päällimmäisenä esimerkkinä on yrityksen perustaminen Intiassa.

Kirjan kauniit kuvat vahvistavat tekstin sanomaa. Kirjan harjoitukset ovat hyvin valikoituja ja vakuuttavia, eivätkä vie liikaa tilaa Nanna Mikkosen tarinalta, joka kyllä puhuu omasta puolestaan.

Julkaistu Kirjavinkeissä 5.4.2017



http://www.adlibris.com/fi/kirja/vapaudu-9789511307693


tiistai 28. maaliskuuta 2017

Rahat pois bolševikeilta








Inkeri Hirvensalo & Pekka Sutela
Siltala, 2017



Suomen satavuotisjuhlavuoden kunniaksi on aihetta sujauttaa lukupinoon useampikin maamme menneisyyttä käsittelevä teos. Historiaa voi lähestyä hyvin erilaisista näkökulmista. Inkeri Hirvensalon ja Pekka Sutelan uutuuskirja käsittelee Suomen ja Neuvostoliiton välistä kauppaa sodanjälkeisinä vuosikymmeninä aina Neuvostoliiton hajoamiseen saakka. Minulle kirja oli kiinnostava aikamatka noihin sodanjälkeisiin vuosiin; sotakorvausvelvollisuuksien hoitamiseen käytännössä, jälleenrakentamiseen ja kahden hyvin erilaisen maan kauppasuhteiden kehittymiseen.

Vaikka kirja keskittyykin vuosiin 1945-1990, asioiden taustaksi historiaa valotetaan aina 1700-luvulta alkaen. Kirjan mukaan jo tuolloin syntyi kysymys siitä, onko Venäjä idän ja lännen rajamaalle enemmän uhka vai mahdollisuus.

Suomi oli sodan jälkeen vielä maatalousmaa, suhteellisen köyhäkin. Sotakorvaukset pakottivat kuitenkin maan kehittämään teollisuuttaan rivakasti, sillä Neuvostoliitto siirsi korvausten painopistettä metalliteollisuuden ja laivanrakennuksen suuntaan ensimmäisen sotakorvausvuoden jälkeen. Neuvostoliitto oli kärsinyt sodassa valtaisat tuhot ja jälleenrakentamiseen tarvittiin tuotantovälineitä, tehtaita ja teknologiaa. Telakkateollisuutta oli kehitettävä ja kokonaan uusia telakoita perustettava, jotta Suomessa selvittiin yli 500 sotakorvauslaivan rakentamisesta ja toimittamisesta. Myös suomalaista puutaloteollisuutta vietiin naapurimaahan osana sotakorvauksia.

Sotakorvausten jälkeen idänkauppa kehittyi tiiviisti. Kirja havainnollistaa selkeästi kahden erilaisen talousjärjestelmän maan käymää clearing-kauppaa. Oma mielenkiinnon kohteensa on se, keiden käsissä päätökset olivat valtiojohtoisen taloudenpidon aikana. Maat solmivat viisivuotis- ja vuosisuunnitelmat ja kaupan tasapainottamiseen voitiin käyttää myös kolmikantakauppaa. Ongelmatonta se ei aina ollut, sillä öljyn lisäksi Suomella ei välttämättä ollut sopivaa tuotavaa naapurimaasta.

Kirja on muhkea tietoteos ja antaa selkeän kuvan paitsi Suomen käymästä idänkaupasta, myös Suomen teollisuuden kehityksestä ja ajan poliittisesta ilmapiiristäkin. Kirjan tekijät käsittelevät aihetta koko ajan myös isommassa kehyksessä, unohtamatta ympäröivää maailmaa ja sen muutoksia, kuten öljykriisejä, kylmän sodan aikaa tai kaupan vapautumista.

Historian harrastajalle ja asioiden taustoista kiinnostuneelle ajatuksia herättävää luettavaa.

Julkaistu Kirjavinkeissä  28.3.2017

http://www.adlibris.com/fi/kirja/rahat-pois-bolsevikeilta-9789522344328

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Juurihoito






Miika Nousiainen
Otava, 2016




Kirjan takakannen kirjastotarrassa Juurihoito on linjattu suku- ja hammaslääkäriromaaniksi. Ensimmäinen lukemani hammaslääkäriromaani ikinä - mielessä kävi, että siksiköhän kirjaan tarttuminen venähti näin pitkälle. Hammaslääkäriajan tilaaminenkin vaatii aina oman energiansa ja  tahtotilan hakemisensa, se saattaa lipsahtaa ohi useammankin kerran huomisen listalle. Toisaalta odotukset ja uteliaisuus  Vadelmavenepakolaisen jälkeen olivat korkealla ja lukuharrastusreseptorini jo valmiustilassa aktivoitumaan Nousiaisen tekstistä. Osasin ennakoida, että kyllä tässä on kyse paljon enemmästä kuin hammaskivulta pelastamisesta.

Lukemisen edetessä minulle valkeni, että luen tätä kirjaa itselleni juuri oikeaan aikaan. Löysin tarinasta kyllä Nousiaisen huumorin ja hauskan tilannekomiikan, mutta useassa kohdin suodatin ne kyynelten läpi. Tässä elämäntilanteessa, vain reilu kuukausi äidin kuoleman jälkeen, tämä olikin paitsi viihdyttävä ja hauska, myös hyvin koskettava lukukokemus. Perhe, suku, sisarukset  - oma elämänikin oli ollut melkoista juurihoitoa kuluneet viikot.

- Sen pitäisi olla itsestäänselvyys.
- Ai sen sukulaisuuden?
- Ei kun hammaslangan. Olen hammaslääkäri, en sukututkija.

Hammaslääkärin työ on Eskon elämä ja kutsumus. Kerran hän kuitenkin saa vastaanotolleen potilaakseen Pekan, jolla on sama harvinainen sukunimi - ja mikä vielä olennaisempaa - puuttuvat vitoset. Vaikka Esko alkuun yrittää sivuuttaa asian, hänelle on selvää, että hoidettava on hänen veljensä. Asian myöntämisestä alkaa seikkailu, joka vie veljekset maailmalle ja matkalle omaan sisimpäänsä. Matkan edetessä Esko ja Pekka löytävät lisää läheisiä sukulaisia ja pikkuhiljaa heille aukeaa myös vanhempiensa menneisyys. Erilaisuus on vain pintaa, kun sisarusrakkaus tekee katraassa työtään. Juurihoito auttaa myös mielen tulehduksiin ja kipuihin. 

Moni kirjan kohta nauratti niin, että oli palkitsevaa lukea se ääneen lähipiirillekin. Ja juuri samat kohdat rouhaisivat mieltä ja saivat silmät vettymään, sillä niissä oli selvimmin läsnä perheen ja rakkauden merkitys. Lupa olla vähän outo ja tulla hyväksytyksi juuri omana itsenään. Tuntea juurensa ja olla ylpeä niistä. Saada vastauksia elämän suuriin kysymyksiin.

"Ilta jatkuu hilpeänä ja seurueemme pitää valtavaa älämölöä. Ympäröivistä pöydistä vilkuillaan paheksuvasti. Nautin tilanteesta. Vihdoinkin minulla on perhe jota hävetä. Kyllä ihminen läheisiltään rakkautta saa, mutta nämä hetket, jolloin saa hävetä läheisiään, ovat korvaamattomia."

Juurihoito on veijarimainen sukutarina, joka liittää yhteen hyvin erilaisissa elämänpiireissä kasvaneet sisarukset. Ja näiden elämänpiirien ja erilaisten elämänkohtaloiden kautta tarina ottaa kantaa laajemminkin suvaitsevaisuuteen ja sen puutteeseen. Elämä on pitkälti arpapeliä ja ihmisen valinnanmahdollisuudet rajallisia. Niissä puitteissa on pienen ihmisen yritettävä. Jotenkin kovin inhimillinen, lämminkin tarina. 









torstai 16. maaliskuuta 2017

Sadetta ja siunauksia: Pyhiinvaellus Walesissa







Liisa Seppänen
Kirjapaja, 2017



Kirjassa Sadetta ja siunauksia vaelletaan hitaasti ja viipyillen. Tärkeintä on matkan teko askel askeleelta, ajoittain junia ja bussejakin hyödyntäen, kohti päämäärää. Liisa Seppänen on tehnyt useita matkoja kelttien maille ja järjestänyt pyhiinvaellusmatkoja suomalaisryhmille. Uusimmassa kirjassaan hän kulkee Walesin pyhillä paikoilla, Cardiffista Holywelliin.

Seppäsen omat matkatunnot ja kohtaamiset walesilaisten kanssa lomittuvat sopuisasti pyhimyskertomusten ja entisajan legendojen kanssa. Kelttiläiset pyhimykset ovat hänelle tärkeitä ja läheisiä ja kenties Walesin matkaltakin löytyy uusi sielunystävä, anam caran. Samoja reittejä on kuljettu vuosisatoja, ihmiset ovat etsineet kosketusta Pyhään, Jumalaan ja itseensä.

Matka alkaa sopivasti St. Davidin, Walesin kansallispyhimyksen päivän aikoihin. Hänestä on hyvä aloittaa ja jatkaa siitä toinen toistaan kiehtovampiin henkilöihin. Yksi heistä on Illtud, aikansa oppinein mies, “joka kuunteli taivaallista navigaattoria” ja asettui sen ohjauksessa asumaan Glamorganin laaksoon ja perusti sinne luostarin. Entä prinssi Brochwelin autioseudulla kohtaama neito Melangell, joka kertoi prinssille asuneensa seudulla yksin jo 15 vuotta, tapaamatta ainuttakaan ihmistä? Häntä Seppänen miettii istuessaan puron varrella rantakivellä ja syödessään evässämpylöitään. Näihin mietteisiin hän sitoo senaikaisen historian vaiheen ja Rooman valtakunnan tapahtumat.

Sadetta ja siunauksia on erilainen matkakirja. Siinä ei ole olennaista mahduttaa matkaan mahdollisimman paljon kokemuksia tai ryntäillä turistina kamera kaulassa nähtävyydeltä toiselle. Päin vastoin, yksin kulkiessaan on suojassa asioiden tulvalta. Saa kuunnella hiljaisuutta ja luontoa ympärillään, annostella vastaanottamaansa itselle sopivaksi. Pyhimykset ovat puhuttelevaa matkaseuraa ilman vaatimuksia. Kun Seppänen tapaa matkallaan ihmisiä, ne ovat kuin tarkoitettuja, voimaannuttavia ja hyviä kohtaamisia. Kirjasta jää lukijalle evääksi kelttien maanläheinen elämänkäsity

Julkaistu Kirjavinkeissä 16.3.2017


http://www.adlibris.com/fi/kirja/sadetta-ja-siunauksia-9789522886484

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Tellervo Koivisto: Elämäkerta







Anne Mattsson
Siltala, 2017




“Ei sil Manul o koska ollu kettä muut ku Tellervo”, totesi Mauno Koiviston turkulainen kaveri presidentinvaalikampanjan aikaan vuonna 1981. Ja jos olikin, niin itsenäisyyspäivän aaton illanvietto vuonna 1950 muutti nuoren miehen elämän suunnan – ja nuoren Tellervo Kankaanrannan tulevaisuuden myös. Presidentin puolisona kotirouvan ja äidin rooli vaihtui tasavallan ykkösnaisen rooliin. Yhdessä ja erikseen he nauttivat suurta kansansuosiota niin, että historiantutkija Anne Mattsson kuvaa heitä kirjassaan Suomen kuninkaallisiksi.

Julkisuuskuvan takaa paljastuu lempeä ja rohkea, monin tavoin hyvin vaikuttava nainen. Kun hänen miehensä loi uraa pankkimaailmassa ja valtakunnanpolitiikassa, Tellervo toimi yhden kauden kansanedustajana ja sen jälkeen kunnallispolitiikassa. Neljän vuoden ajan hänellä oli Suomen Kuvalehdessä oma pakinapalsta: Rouva Koiviston päiväkirja. Pakinat kertoivat elämästä pääministerin puolisona ja ne olivat myös oivallinen väylä tuoda esille naisen asemaan liittyviä yhteiskunnallisia kysymyksiä. Itselleen tärkeissä asioissa hän oli mukana myös monien yhdistysten ja järjestöjen toiminnassa.

Kirjan Mauno Koiviston presidenttikauteen ajoittuva osuus tuo selkeästi esiin Tellervon merkityksen miehensä rinnalla. Komea ja tyylikäs pariskunta viehätti suuresti niin mediaa kuin kansaakin. Mattssonin kirjaa lukiessa voikin vain todeta, että tässä on vakka kantensa valinnut. Tekstistä välittyy hienosti heidän keskinäinen, huumoria ja naljailua kestävä suhteensa. Presidentin puolison rooli edustustehtävissä oli vaativaa, sillä aina ei suinkaan voinut tukeutua vakiintuneisiin käytäntöihin tai protokollaan.

Sattumalta, onnekseni luin tätä kirjaa juuri naistenpäivän aikaan. Ajankohtaa ajatellen napakymppi valinta, sillä Tellervo Koiviston persoonallisuus ja kirjan intiimi avoimuus hurmasi minut täysin. Kirja sivuaa myös hänen julkisuuteen tuomaa masennustaan, joskaan se ei ole kirjassa mitenkään pääosassa. Rohkeaa ja rehellistä, yksi alkuvuoden helmiä lukulistallani.

Julkaistu Kirjavinkeissä 15.3.2017




http://www.adlibris.com/fi/kirja/tellervo-koivisto-9789522343062


sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Pika-arvonta Jyväskylän Kirjamessujen merkeissä!


Huhuu, Saara Moilanen! Olet toinen voittajista,
otathan pikaiseen yhteyttä:
tuhansia.sivuja@gmail.com 



Blogissani on ollut useamman viikon hiljaista. Perheessä on eletty aikaa ennen ja jälkeen, kiireet siirretty syrjään tärkeimmän tieltä. Vaan elämä jatkuu ja kevään valo hellii jo mieltä. Lohduksemme ei ole mitään ristiriitaa siinä, että hän joka on mennyt pois, on silti joka hetki läsnä. Sydämissämme. Ja muutama kirjatekstikin on jo muhimassa, matkalla nekin. Kaikki valmistuu ajallaan.

Valon ja ilon tuulahdus on myös kalenterimerkinnässäni, joka kertoo Jyväskylän kirjamessujen lähestymisestä. Luvassa on hyvän mielen viikonloppu koko perheelle, sillä messuilla on ohjelmaa niin kirjojen, ruoan, viinin kuin lemmikkienkin ystäville. Messut lähestyvät huimaa vauhtia, joten päivämäärä kannattaa merkata jo punaisella värillä kalenteriinsa: 25.-26.3. Jyväskylän Paviljongissa. 

Ja kuulkaas tätä! Yhteistyössä Jyväskylän Kirjamessujen ja Sevent Oy:n kanssa saan arpoa myös teille armaat lukijani kaksi kahden hengen lippupakettia. Liput ovat yhden päivän lippuja. Välitän voittajien nimet Jyväskylän Kirjamessuille ja voittajat voivat noutaa lippunsa Paviljongin infosta messuviikonloppuna.

Ja nyt siis hipihopihopi osallistumista rustaamaan - arvonta päättyy jo 15.3. klo 22, jotta saan hyvissä ajoin ilmoitettua onnekkaiden nimet Kirjamessujen järjestäjälle. Kaikille on tasapuolisesti luvassa yksi arpa ja jätäthän kommenttiin sähköpostiosoitteesi. Suoritan arvonnan heti keskiviikkoiltana ja laitan voittajille viestiä. 


On tärkeää, että vastaat pikaisesti viestiini, jotta 
voin ilmoittaa voittajien nimet ja sähköpostiosoitteet 
edelleen Kirjamessujen järjestäjille! 
Ilmoitan voittajat sekä täällä blogissa että laitan sähköpostia. 

Jätä merkki osallistumisestasi kommenttikenttään sähköpostin kera.
Onnea kaikille tasapuolisesti!






Arvonta on päättynyt, kaunis kiitos kaikille osallistuneille ja myöskin osaa ottaneille! 
Ennen kuin Millan tapaa kallistan pääni tyynylle, niin kerrotaanpa Randomin ratkaisu tämän pelin suhteen. 
Lippupaketit ovat voittaneet SannavL ja Saara Moilanen

Lämpimästi onnea ja tapaamisiin messuilla Jyväskylässä!





keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Lumoavat Lehmät






Walter de Camp
Like, 2017




City-lehden lukijoille Walter de Camp lienee tuttuakin tutumpi nimi, sillä hän on julkaissut lehdessä Sisäpiiri-kysymysvastauspalstaa vuodesta 1998. Itse en sijoitu lehden levikkialueelle päinkään ja niinpä ensikohtaamisemme tapahtui hänen uutuuskirjansa Lumoavat lehmät myötä. Googletus kertoo, että mies on oikealta nimeltään Kari Lempinen.

Lumoavat lehmät on Walter de Campin Intian matkojen matkakirja. Matkakuvaukset alkavat 1990-luvun loppupuolella tehdystä Goan pakettimatkasta ja etenevät toinen toistaan eksoottisempiin reppureissailuihin.

Camp kirjoittaa räväkästi ja reissaa huimapäisesti. Intialaiset taksi- ja bussikyydit kysyvät (uhka)rohkeutta, mikäli Campia on uskominen. Ja miksemme uskoisi, niin kaukana vakaasta pohjoismaisesta arjestamme meluisa ja kaoottinen Intia on meitä. Erityisen hyvin jää mieleen kohta, jossa Camp naisystävänsä kanssa pohtii, että näinköhän tästä enää selvitään vai heitetäänkö heidät pikapuoliin ruumiina roskalaatikkoon. Ja samassa Camp tajuaa ajatuksensa naurettavuuden – eihän Intiassa ole roskalaatikoita, roskat heitetään kadulle!

Toki reissussa liikuttava on, vaikka sitten rutisevilla takseilla ja natisevilla busseilla. Ajoittain kävellen kadun ihmis-, ajoneuvo- ja lehmäruuhkissa. Kirjan  värikkäät paikat vilistävät silmissä; äiti Amman ashram, Ior Bockin rantakommuuni ja Kolkatan pahamaineisen Kali-jumalattaren temppeli muutamia mainitakseni. Kohtaamiset paikallisten kanssa tuovat esiin Intian kansan köyhää arkea. Kaiken lomassa on puhetta hindulaisuudesta, jumalien tempauksista ja toki myös lehmistä.

Intiasta kiinnostuneelle ja erityisesti omatoimimatkaa Intiaan suunnitteleville kirja tarjoaa mielenkiintoista antia. Ja meille turvallisuushakuisemmille se riittänee seikkailuksi  jo ihan lukukokemuksenakin.

Julkaistu Kirjavinkeissä 22.2.2017



http://www.adlibris.com/fi/kirja/lumoavat-lehmat-9789520115395