Lenita Lehto
BoD, 2016
174 sivua
Palataan ajassa hetkeksi viime kesään. Valmistauduin Suomen keskikesän juhlaan pörrösukissa ja villatakissa. Yritin puskea koleaa tihkusadetta pois näköpiiristäni lukemalla Lenita Lehdon esikoiskirjaa Suomityttö oliivimetsässä. Nautin kirjasta, kreikkalaisesta elämänmenosta ja perhe-elämästä, vahvasta läsnäolon tunteesta jokaisella sivulla. Tuolloin toivoin kovasti voivani vielä palata Lenitan perheen pariin uuden kirjan merkeissä.
Nyt käsissäni on jatko-osa ja oliivipuut vaihtuvat yhteen supisuomalaisen maiseman symboliin, koivuun. Lenita perheineen on päätynyt muuttamaan Suomeen ja aloittamaan uuden elämän täällä. Tulevaisuuden toivo Kreikassa on peittynyt sankan talouskriisipilven taakse. Suomessa seurasimme uutisista euromaiden rahaministereiden kokoontumisia Brysselissä, kuulimme arvioita tarvittavien lainaerien suuruuksista ja takaisinmaksun mahdollisuudesta. Kreikan saamien hätälainojen ehdot olivat kovat ja leikkurin terä armoton; palkkoja ja eläkkeitä piti alentaa, valtion omaisuutta myydä ja ehkä pistää pihalle muutama valtion virkamieskin. Satunnaisia, joskin lempeiksi jääneitä hipaisuja tästä kreikkalaisten arkeen koimme täältä kaukaa turisteina, kun media antoi ohjeita pankkiautomaattirahan riittävyydestä ja käteisen varaamisesta mukaan. Mediakuvaa, yhtä näkövinkkeliä.
Lenita Lehto kertoo tuosta painostavasta ajasta kreikkalaisen silmin, oman perheen silmin - tai sanoisinko sittenkin: sydämin. Kauppa ei käy, koska ihmisillä ei ole varaa mihinkään ylimääräiseen eikä aina välttämättömäänkään. Eläkkeet laskevat 40 prosenttia, kenties enemmänkin. Työttömyystuki on minimaalinen ja kovempi ehdoiltaan kuin se, mihin me olemme tottuneet. Ja siinä keskiössä elää ihminen omaa arkeaan, omine vastuineen ja haaveineen. Sähkölaskut on maksettava (eikös juu) ja ennen kaikkea taattava lapsille eväät hyvään elämään. Kirjan sivuilta voin elävästi aistia vanhempien tunnelmat, kun Lenita miehensä kanssa istuu alas ynnäämään menoja ja tuloja. Ja tunsin itseni miltei lukijanakin tunkeilijaksi, niin isoista asioista on kyse. Kun elämisen mahdollisuuden kapenevat eikä talouskriisissä ole kyse ohimenevästä sinnittelystä, viisihenkinen perhe päättää aloittaa uuden elämän Suomessa.
Ja jälleen palaan siihen, mikä jo Lenitan esikoiskirjassa eniten sykähdytti: kreikkalaisten yhteisöllisyys, lähimmäisenrakkaus ja perhekeskeisyys. Kodin jättämisen ja maasta muuton suuret henkiset irtirepäisyt. Talo tarvitsee seinät ja katon, mutta voi sitä elämänlankojen vyyhtiä, mistä koti vuosien mittaan täyttyy! Yli 80-vuotiaan isän ja appiukon nyyhkytys riipaisee. Lähdön tunnekuohuissa on ratkaistava tuhat ja yksi käytännön asiaa, pakattava ja luovuttava - ja vielä kahdella suunnalla, sillä onhan määränpäätäkin valmisteltava uuteen elämänvaiheeseen. Miehelle ja lapsille Suomi on kokonaan uusi kotimaa, mutta Lenitallekaan maa ei ole enää sama kuin nuorena maailmalle lähtiessä.
Keväisin on aina suuri ilon aihe nähdä uudenuutukaiset ja hennot lehdet koivuissa. Odotettu kesä, uusi vaihe! Jos oli Kreikassa oliivipuut, niin meillä koivut - juhannuskoivut, saunavihdat, koivukujat ja valkoisen tuohiverhon kuvajaiset tyynen järven pinnalla. Koivun katveeseen voi rakentaa uutta elämää.
Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti