Helena Kekkonen
Rauhan siltaa rakentamassa
Like, 2015
Viime aikoina luettavakseni on valikoitunut useita suomalaisten naisten omaelämäkertoja. Olen vaikuttunut heidän vahvasta halustaan tehdä elämästään omannäköisensä ja kulkea omaa valtavirrasta poikkeavaa polkuaan, joskus ankaran kritiikin ja vastustuksen uhallakin. Uteliaana ja suurin odotuksin tartuin myös Helena Kekkosen, rauhankasvatuksen grand old ladyn, muistelmiin. Kyseessä on uutuuspainos vuonna 1993 ilmestyneestä omaelämäkerrasta.
Helenan sisar Mirja valmistui sairaanhoitajaksi vuonna 1938 ja joutui pian valmistuttuaan raskaaseen työhön sotasairaalaan ja haavoittuneita rintamalta kuljettavaan junaan. Olot koettelivat hänen terveyttään niin, että hän sairastui hitaasti kuolettavaan munuaissairauteen. Helenan mielessä kypsyi ajatus munuaisen luovuttamisesta sisarelle, jotta tämä saisi edes vähän jatkoaikaa elämälleen. Helena ei epäröinyt, vaikka läheiset vastustivatkin ratkaisua. Työtovereiden mielestä päätös munuaisen luovuttamisesta oli rakkaudettomuutta omaa perhettä kohtaan. Kuvaus munuaisenluovutusprosessista kaikkine vaiheineen kertoo jotain hyvin olennaista Helena Kekkosen tavasta toimia yhteiseksi hyväksi, itseään säästelemättä. Osuva avaus hänen elämäntyöstään kertovaan kirjaan.
Kekkonen on koulutukseltaan diplomi-insinööri ja tekniikan lisensiaatti. Heti valmistuttuaan hän jäi Teknilliseen korkeakouluun assistentiksi. Kun Helsinkiin perustettiin laboratoriokoulu, Kekkonen siirtyi sen rehtoriksi. Uuden koulun käynnistämisessä hän sai toteuttaa edistyksellisiä ajatuksiaan opettamisesta ja oppimisesta: Opiskelua leimasi opettajien ja oppilaiden yhteistyö, keskusteleva ilmapiiri ja toinen toisensa auttaminen kilpailun sijaan. Niin tärkeää kuin hyvä ammattitaito olikin, ehkä vielä tärkeämpää oli kasvaa ihmisenä. Kekkonen toteaakin useampaan otteeseen, miten usein hän sai pettyä juuri byrokratian turhiin rattaisiin ja virkamiesten ja -naisten vallanhaluun ja itsetietoisuuteen. Akateeminen koulutus takasi ehkä hyvän aseman, mutta asioiden ymmärtämiseen ja eteenpäin viemiseen olisi tarvittu myös sydämensivistystä. Hänen oma esimerkkinsä puhuu kerran jos toisenkin puolestaan. Aikanaan hän luopuu laboratoriokoulun rehtorin tehtävistä voidakseen jatkaa opetustehtäviä Sörnäisten vankilassa – vapaaehtoisena ja ilmaiseksi.
Helena Kekkosesta tuli vuonna 1976 Vapaan Sivistystyön Yhteisjärjestön pääsihteeri ja sen myötä kansainvälisyys ja kehitysyhteistyö saivat yhä korostuneemman merkityksen hänen työssään. Hän halusi sisällyttää nämä tärkeiksi kokemansa teemat tiiviisti myös aikuiskasvatukseen. Hänen innostuksensa on sytyttävää ja tekee todeksi sen, että kun on tahtoa, niin keinotkin löytyvät. Suomessa opiskeleva namibialaislääkäri sai kotimaahan mukaansa lääkelaukun ja pakolaisleirille hankitaan lääkkeitä, vaatteita, saippuaa. Jopa useampi linja-auto rakennettiin kohdemaan olojen vaatimuksia vastaamaan!
Suomeen perustettiin 1980-luvun alkupuolella Rauhankasvatusinstituutti ja Helena Kekkonen toimi sen pääsihteerinä vuosina 1986-1990. Hän kirjoitti, luennoi Suomessa ja ulkomailla, toimi lukuisten eri järjestöjen tehtävissä ja kehitysyhteistyön koordinaattorina. Valtavasta työmäärästä huolimatta kirjan sivuilta huokuu innostus kulloiseenkin tehtävään. Tahto rauhaan ja parempaan huomiseen lähtee jokaisesta yksilöstä, teoista ja tekemättä jättämisistä arjessa.
Helena Kekkoselle myönnettiin Unescon rauhanpalkinto vuonna 1981. Hänen omaelämäkertansa luettuaan voi täydestä sydämestään todeta, että palkinto meni oikeaan osoitteeseen. Suomalaisen rauhankasvatuksen äidin sanoma on tärkeä ja ajankohtainen tänäänkin, siksi soisin tämän kirjan löytyvän mahdollisimman monen lukulistalta.
Julkaistu Kirjavinkeissä 21.3.2016
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti