Nooan kompassi

Nooan kompassi
Anne Tyler



Otava, 2010


Nooan kompassi oli sopuisaa välipäivien luettavaa. Ei suuria tunteita, ei jäätävää jännitystä. Jos olen joskus jotakin Anne Tyleriltä lukenut, niin ainakaan nimi ei ole jäänyt mieleen. Jatkosta totean: Ehkä luen, ehkä en. Silti määritelmä "ihan kiva" on Nooan kompassista liian laimeasti sanottu. Yksin rannalla istuskelevassa vanhenevassa miehessä on jotakin perin luokseen kutsuvaa - et halua häiritä hänen yksityisyyttään, mutta kunnioittavan etäisyyden päästä jäät häntä katselemaan. Hänen hiljainen olemuksensa kätkee pitkän elämän kirjon iloineen ja suruineen. Pienet asiat eivät hätkäytä eikä joutavanpäiväiset sytytä.

Kuusikymppinen Liam Pennywell ei ensikättelyssä ole mitenkään kiinnostava mies ja esittäytyy lukijallekin sen kummemmin itseään tyrkyttämättä. Hän on menettyänyt keskinkertaisen, turhauttavan työn yksityiskoulussa eikä uuden työn etsiminen tunnu edes kiinnostavalta. Säästöt ja eläke riittäisivät kyllä yksinkertaiseeen elämään. Hän vaihtaa asuntonsa pienempään ja karsii turhaa tavaraa elämästään. Harvat ihmiset Lian ympärillä ovat vahvaluonteisia naisia, ennen kaikkea ex-vaimo Barbara ja kolme tytärtä.

Elämä uudessa kodissa alkaa dramaattisissa merkeissä, sillä heti ensimmäisenä yönä Liam viedään loukkaantuneena sairaalaan. Miestä ahdistaa, että hän ei muista tapahtuneesta mitään eikä hänellä ole mitään mielikuvaa häntä mukiloineesta tunkeutujasta. Uudessa elämäntilanteessa on yhtä ja toista prosessoitavaa jo itsessään, nyt rinnalla kulkee vielä yritykset toipua muistinmenetyksestä.

Lapsenlapsi Jonah värittää Liamin luona Raamatun kertomusten kuvia ja Jonah kysyy Liamilta, mistä Nooa osti bensaa veneeseen, jos hän oli ainoa ihminen koko maailmassa.

"Itse asiassa", hän sanoi, hän ei tainnut tarvita purjeitakaan, koska hän ei mennyt minnekään."

"Ei mennyt minnekään!"

"Ei ollut mitään minne mennä. Hän yritti vain pysyä pinnalla. Hän vain keinui laineilla

eikä siis tarvinnut kompassia, peräsintä eikä sekstanttia..."

  
Liamin tavallisessa arjessakaan ei ehkä ole peräsintä järin lujasti tarvittu. Hän on luovinut jossain haaveiden ja pettymysten välimaastossa ja jättänyt poikkeamatta suurempien riskien sivupoluille. Tyytynyt pehmeisiin pastelliväreihin, kun taululle olisi voinut luonnostella rajumpiakin viivoja. Katsellut sivusta, antanut ajan kulua ja yksinäisyyden ja vanhenemisen merkkien asettua itseensä. Entä jos tarjolla olisikin vielä onnea, pientä äksöniä? Jos kompassia tarvitaan muuhunkin kuin kotiintunkeutujan muistamiseen?

Kotoinen tarina, kuin rauhassa hautunut ohrapuuro .