Viimeinen sana

Viimeinen sana
Pärttyli Rinne



Noxbooks,
2014


Tässä kirjassa viimeinen sana on kohtalokas, joskin tapahtumien kulku ennustaa murheellista loppua pitkin matkaa. Tiedättehän runon, jonka puhuttelevaa loppua tässä siteeraan:

 "...Toiselle sama asia on alku, toiselle viimeinen pisara,

jonka myötä malja läikkyi yli.

Näinkö vähästä, ajattelee joku.

Mutta mistä hän tietää, miten paljon maljassa jo oli."

Pärttyli Rinteen esikoisromaani jättää lukijan hapuilemaan sanoja ilmiölle, jota en mielessäni saa asettumaan mihinkään raameihin. Alusta alkaen on selvää, että tässä ei käy hyvin. Kenellekään.
Viimeinen sana on kuin negatiivinen kasvutarina, itseään ruokkiva kasautuma pahaa oloa. Kellahtaako tässä yksi tärkeä lukemisen funktio päälaelleen; Enkö lue juuri siksi, että kirja avaa eteeni tuntematonta ja selittää sen syitä? Mutta kun aiheena on koulusurma, kirjailija voi tuskin tehdä muuta kuin jättää lukijansa ahdistuksen raunioille.

Kirjan päähenkilö on ylioppilaskirjoituksiin valmistautuva Franz, joka joutuu koulussa kiusaamisen kohteeksi. Franz kestää ilmeettömästi sen, että koulutoveri sylkee hänen kasvoilleen - omassa maailmassaan Franz asettuu tapahtuneen yläpuolelle. Hän tavoittelee suuria kehittelemänsä vapauden filosofian turvin. Franzin päämääränä on tulla suureksi filosofiksi ja hän vannoo tosiajattelun nimeen. Filofiset pohdinnat vain korostavat Franzin eristäytymistä muusta maailmasta, sillä hän ei juurikaan jaa intohimoaan filosofiaan muiden kanssa. Ilman dialogia Franzin ajatukset eivät joudu testiin eivätkä taivu kompromisseihin. Franz lukkiutuu puhumattomaksi ja sulkee itsensä muilta, mutta yhtä lailla hän on kadottanut yhteyden itseensä. Hänen tosiajattelunsa on kylmän tunteetonta ja armotonta. Ehkä hänen on täytynyt itseään suojatakseen teoretisoida omat tunteensa. Vaikein ja ahdistavin tunne lienee juuri häpeän ja hyväksymättömyyden tunne. Franzkin saa kokea sen, että ettei kuulu porukkaan. Hän ei arkana, sanoja hakevana tuumailijana istu hyväksyttyihin raameihin.

Sosiaalisten suhteiden vähyys määrittää kuvaa Franzista, mutta hänellä on kuitenkin kaverina Kolehmainen, jonka kanssa viettää aikaa. Nuoret viihtyvät yhdessä, mutta jotain häiritsevää epäsuhtaa suhteessa kuitenkin on. Kolehmainen puhuu taukoamatta aseista ja puuhailee niiden parissa, Franz kantaa filosofisten totuuksien kirjaa mukanaan. Kuvioissa on mukana myös Virpi, joka oman mielensä mukaan tarjoaa Franzille pieniä suosion hetkiä. Satunnaiset yhteydenosoitukset ovat kuin almuja, joita Franz nöyränä poimii ja kuvittelee rakastavansa Virpiä. Suhteessa Virpiin Franz tuntuu hetkeksi olemaan valmis luopumaan suojavarustuksistaan ja ylemmyydentunteistaan. Hän voisi tulla ulos omasta yksinäisyydestään - ainakin kokeilla sitä - jos vain Virpi antaisi hänelle mahdollisuuden.

Pientä toivoa Franzille antaa myös filosofian opettaja Helena. Franz kuuntelee Helenaa koululuokassa omien kriittisten suodattimiensa läpi ja lopulta pettyy opettajaansakin. Tämäkään ei näe maailmaa hänen tavoin eikä ymmärrä Franzin nerokkuutta. Filosofian johtotähdelle opettajan kannustava kasi on loukkaavan keskinkertainen.

Tarina sekä kasvattaa lukijan ahdistusta että pitää vankassa otteessaan murheelliseen loppuun asti. Koulusurmien traagisuudessa on jotain niin armotonta, ettei tällaisen fiktiivisen tarinankaan kuulu armahtaa lukijaansa. Toisaalta juuri se tekee Rinteen tekstistä niin vaikuttavaa, kaikessa fiktiivisyydessään totta. Franzin vanhemmat ovat kyllä kovin huolissaan pojastaan, mutta heillä ei ole keinoja eikä uskallusta puuttua asiaan. Kirja ei sormella osoitellen syyllistä, mutta tekstittää silti niin vanhempien avuttomuuden kuin kavereiden ajattelemattomuudenkin. Ehkä luettuasi kirjan sittenkin päätät, että jotain, että paljonkin on tehtävissä - ajoissa.  Varjoissa viihtyvän luoksekin voi sitkeällä tahdolla löytyä polku.

Kirja on saatu arvostelukappaleena - kiitokset ajatteluryöpyistä, joita lukeminen sai aikaan.