torstai 18. kesäkuuta 2015

Suomityttö oliivimetsässä





Suomityttö oliivimetsässä
Lenita Lehto


Books on Demand,
2015


Kirjallisuuden laajassa kattauksessa matkakirjat ovat yksi lempilajeistani. Muut maat ja vieraat kulttuurit ovat loputon mielenkiinnon ja ihmetyksen kohde, mistä ammentaa palasia omaan maailmankuvaan. Varsinaisia helmiä ovat sitten nämä ulkosuomalaisten kirjoittamat kuvaukset maailmalta, sillä heillä on silmää katsoa asioita sekä suomalaisesta että uuden kotimaan perspektiivistä rinnakkain. Ihan ylimpänä henkilökohtaisten mieltymysten listalla on kaikki Kreikkaan viittaava. Jälleen löytyi uusi sellainen, Lenita Lehdon Suomityttö oliivimetsässä. Montaa päivää kirja ei ehtinyt yöpöydällä vanheta, kun raivasin sille luettavien listaltani tilaa. Enkä sitten juuri käsistäni laskenut ennen viimeistä sivua. Irwiniä siteeraten: "Kun on alkuun päästy, niin antaa mennä vaan..."

Voi miten tutulta kirjan alku kuulostaakaan! Ympärillä kiehtova maailma, kielten opiskelun rikkaus ja kansainvälisyyden kohina - kaikesta tuosta huumaannuin itsekin nuorena tyttönä ja voin täysin eläytyä Lenita Lehdon silloisiin ajatuksiin. Mutta siinä missä itse jäin paikoilleni, Lenita alkoi toteuttaa unelmiaan ja lähti matkaoppaaksi maailmalle. Oppaana hän ehti kierrellä monta maata, kunnes Kreikka ja kreikkalaisuus - ja nuorukainen nimeltä Dimitris - alkoi pitää suomineitoa otteessaan yhä tiukemmin. Siinä ei pienet pyristelyt vastaan enää auttaneet.

Lenita saapuu Dimitriksen kotikylään Agrínioon ja aivan uusi elämänvaihe osana kreikkalaista perhettä alkaa. Tästä alkaa myös kirjan ehdottomasti mielenkiintoisin osuus, sillä lukija suorastaan tempaistaan mukaan kreikkalaisen elämänmenon ytimeen. Hääseremoniat, lasten kastaminen, perheen ja uskonnon merkitys, perinteet ja uskomukset... Ensimmäiseksi hämmästyn sitä yhtenäisyyttä, jolla tapaa näistä asioita olen kuullut Kreikan matkoillamme tai lukenut toisaalla. Toiseksi hämmästyn  kaikkea sitä uutta, mitä kirjasta voin Kreikka-kuvaani ammentaa. Ja tietenkin oliivipuut - niillä on aina kiistaton merkityksensä ja painava paikkansa!

Syvästi vaikuttuneena luin Dimitriksen perheen historiaa, jonka kautta kirja nostaa esiin kreikkalaisten kokemia kovia aikoja. Teksti on sekä koskettavaa että kaikkea tapahtunutta ja siitä selvinneitä  ihmisiä kunnioittavaa. Vertaan tilannetta Suomeen, miten sota-ajat ovat yhäkin meitä lähellä omaan perhehistoriaamme kirjoitettuna. Onko menneisyys vielä paljon lähempänä pintaa kreikkalaisuudessa, se jokin sanattomanakin siirtyvä tunteiden kirjo sukupolvelta toiselle? Tai olemmeko me itse kuitenkin jo luiskahtamassa pois siitä hiljaisesta tiedosta, kun ja jos emme  enää osaa pitää yhtä ja turrumme välinpitämättömiksi kaikelle lähipiirimme ulkopuolella?

Suomalainen juhannus 2015: kietoudun tiukemmin villatakkiin ja vedän pörrösukat jalkaani. Ulkona sataa tihuuttaa eikä lämpöasteita ole juuri kymmentä enempää. Mutta mitä olosuhteista, kun tämäkin suomityttö sai vaellella oliivimetsissä, juhlia nimipäiviä ja seurata ortodoksien pääsiäistä lähes 270 sivun verran. Hauskasti kuvilla elävöitettynä. Tuli niin kreikkalainen olo, ei suinkaan ulkopuolelta turistina katsellen vaan aivan kuin olisin hetken ollut sisäpiiriä. I was not born in Greece but Greece was born in me..

ps. Tätä lukisin jatko-osankin.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti