Kun aika loppuu

Kun aika loppuu
Elina Hirvonen



WSOY,
2015




Häkellyttävän raju aloitus. Olen kääntänyt kirjan sivua kerran ja kulkenut jo painostavan, uuvuttavan matkan. Pieni poika, alaleuassaan kaksi hammasta, on kasvanut mieheksi. Ehtinyt mennä rikki. Pienet pulleat sormet, jotka vasta osoittivat kaivureita, moottoripyöriä, maailman ihmeitä, ovat kasvaneet kouriksi pitelemään asetta. Mies hymyilee, mutta nyt kukaan ei vastaa hymyyn. Matka pimeään taittuu yksin, taluttavat kädet ovat rinnalta rapisseet kuraojaan. Tai ravisteltu. Viime kädessä kukaan ei voi osoittaa ratkaisevaa hetkeä, joka johti hänet keskelle kaupunkia katolle. Mies osoittaa aseella tuntematonta, onko meilläkään lopulta ketään, kenellle vierittää vastuu tästä? Tai no, onko kiventuuppaajista koskaan pulaa ollut - heistä jotka tietää ja sen selvästi muillekin kertoo? Mutta että se viisaus tähänkin riittäisi, epäilen.

Kun aika loppuu on Elina Hirvosen kolmas romaani. Se sijoittuu Helsinkiin ja elää jossakin lähitulevaisuudessa. Teemoiltaan se voisi aivan yhtä hyvin kerrata jo tapahtuneita tai kuvata sitä todellisuutta, mitä nyt elämme. Pelottavaa.

Keittiössä on tukeva, puusepän tekemä pöytä, joka on monet monituiset vuodet koonnut Anttilan perheen yhteen. Jälleen kerran Laura kokkaa keittiössään ja loihtii tunnelmaa eriparisten astioiden kattauksesta ja viinipullosta jalkansa saavasta kynttilästä. Mies on palaamassa työmatkaltaan, perheen aikuinen poika Aslak on myös luvannut tulla illalliselle mukaan. Laura on päättänyt olla positiivinen, hymyillä itsensä onnelliseksi, vaikka tälläkin kertaa epävarmuus Aslakin saapumisesta kalvaa mieltä. Aslak ei laske vanhempiaan, Lauraa ja Eerikiä, maailmaansa - eikä kasvotusten juuri ketään muutakaan. Kyllähän he olisivat valmiita antamaan apua ja rakkautta, välittämisä, mutta keinot ovat vuosien varrella lopahtaneet tyhjiin. Palapelin osanen nimeltä Aslak ei ole koskaan loksahtanut yhteisöllisyyteen ja siihen, mitä tavalliseksi elämäksi kutsutaan.

Perheen tytär Aava työskentelee Somaliassa lääkärinä. Toisin kuin sulkeutunut Aslak, Aava on konkreettisesti kaukana vanhemmistaan, mutta kuitenkin Laura tuntee hänestä ylpeyttä. Tosin ihailuun sekoittuu säväys kateuttakin, kun omalta osaltaan Laura tuntee osin mahdollisuuksien junan menneen jo. Yhtä lailla sekä äiti että tytär tahoillaan kantavat huolta Aslakista. Tavoittamaton ja hallitsematon tuo pelon, jonka olomuotoa ja aikataulua ei voi kirjata kalenteriin - ehkä, joskus, mutta mitä ja milloin lopulta tapahtuu. On lähes mahdotonta auttaa ihmistä, joka ei halua tulla autetuksi. Tuskin ihminen koskaan kaipaa kaikkivoipaisuutta yhtä paljon kuin lapsensa hädän edessä.

Laura luennoi ilmastokatastrofista, haluaa herättää ympäristönsä vastuuseen tulevaisuudesta. Myös erakoitunut, netin keskustelufoorumeilta vertaistunteelle kasvoja etsivä Aslak haluaa paremman maailman. Siinä missä Laura keskustelee ja pyrkii dialogiin ympäristönsä kanssa, Aslak näkee keinoksi omankädenoikeuden. Ekokatastrofiin syyllisiä kävelee kaikkialla hänen ympärillään ja heitä on liikaa. Aslakilla on tehtävä, hän astuu näyttämölle varjoistaan ja yksinäisyydestään.

Tämä kirja jää mielen painolastiksi hyväksi aikaa ja se on varmasti kirjan tarkoituskin. Se sanoo asioita, joita ei vanhempana aina uskalla ajatella loppuun asti. Se on yhtä aikaa sakeana syyllisyydestä ja toisaalla toteaa tapahtuneen peruuttamattomasti osana loppuelämää. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin opetella elämään tonnin lasti rinnassa. Romaani menee ilman muuta kategoriaan Vaikuttavat.