perjantai 31. lokakuuta 2014

Saari



Saari
Victoria Hislop


Bazar,
2012







Myönnän, että odotukset olivat korkealla tämän kirjan suhteen. Tunnustan, että luin tätä kirjaa kreikkasinivalkoisten lasien läpi. Nautiskelin vastaantulevista tutuista paikannimistiä (kyllä - kartta oli pöydällä levällään ja halusin tietää, missä mennään) ja iloitsin pienistä kreikankielisistä sanoista, jotka tunnistin. Kun kyse on Kreikasta, niin mahdollisuuteni objektiivisuuteen ovat ohuehkot - silti, kaikesta edellä todetusta huolimatta sanon, että tämä tarina piti minua otteessaan lähes huikeat 480 sivua.

Taustaa tarinalle ihan tosielämästä: Ennemmin tai myöhemmin, enemmän tai vähemmän sitä miettii omaa taustaansa ja juuriaan. Miten minusta tällainen tuli ja mikä pistää välillä puskemaan kipeimmän kautta eteen päin? Hislopin Saari sulkee sisäänsä kaksi tarinaa. Kirja alkaa kehyskertomuksena nuoresta englantilaisesta Alexis Fieldingistä, jonka elämäntilanne on mutkilla. Häntä askarruttaa sekä oman parisuhteensa tulevaisuus että omat, hämäriksi jääneet kreikkalaiset sukujuurensa. Tähän asti hänen äitinsä Sofia on vaiennut omasta menneisyydestään. Kun Alexis matkustaa miesystävänsä kanssa Kreetalle, hän saa mukaansa kirjeen äidiltään - vihdoin aika on kypsä sille, että Alexis saa kuulla sukunsa historiasta äitinsä nuoruudenystävän kertomana.

Mukana matkannut kirje läväyttää ovet auki erikoiseen ja koskettavaan sukutarinaan. Fotini, Sofian vanha ystävätär, huokaisee kenties kerran jos toisenkin aloittaessaan vaativan tehtävänsä. Edessä on kolmen sukupolven verran surua ja vastoinkäymisiä mutta myös lujaa uskoa elämään ja erityisesti oman yhteisön voimaan, rakkautta unohtamatta. Tässä yksi asia, josta niin paljon Hislopin tyylissä pidän; kirjan henkilöt ovat elävästi ja vahvasti rakennettuja ja heistä tulee niin totta tarinan myötä. Kun vielä historian tapahtumat tarinassa ovat tanakasti totuuspohjaisia, niin faktan ja fiktion osuus hämärtyy. Ajoittain luin tätä kuin tositarinaa. Kirjan henkilöiden miljöö on hyvin todellinen - Spinalongan saari, Kreetan miehitys toisen maailmansodan aikana - samoin kreikkalaiseen elämäntapaan liittyvät kuvaukset.

Spinalongan saari, tuo pelottava spitaalia sairastaneiden kreikkalaisten pakkosiirtola. Alexis saa kuulla, että myös hänen isoisoäitinsä Eleni sairastui spitaaliin ja joutui viettämään koko loppuelämänsä karkotettuna Spinalongan saarelle. Kohtalo oli julma, sillä heti oireiden paljastuttua sairastuneet joutuivat jättämään kotinsa ja perheensä ja muuttamaan saarelle. Matka oli lyhyt, mutta se riitti erottamaan kaikesta tutusta ja muuttamaan elämän kertaheitolla. Kaiken katastrofaalisuuden keskellä oli lohduttavaa huomata, että tälläkin kertaa tuhkasta nousee uutta. Spinalongasta kasvaa oma yhteisönsä, joka lopulta saattoi tuntua jopa turvapaikalta vankilan sijaan. Sairaus oli lyönyt leiman, joka ulkopuolella erottaisi ja eristäisi muista.

Tarina kuvaa Spinalongan elämää tarkasti ja perinpohjaisesti, mutta samaan aikaan elämä jatkuu myös Kreetalla. Elenin mies Grigor jatkaa joten kuten elämäänsä kahden tyttärensä, Annan ja Marian kanssa Plakan kylässä. Kyläläiset tukevat toisiaan, kafenionissa tavataan. Spitaali nostattaa toki myös paljon pelkoa ja ajatuskin tartunnan saamisesta voi kavahduttaa ja eristää. Kreetalla elämää vaikeuttaa suuresti myös miehitysaika, jolta sairaus suojelee Spinalongan asukkaita. Anna ja Maria kasvavat kauniiksi neidoiksi ja romantiikka roihuaa, mutta happy end jää joko saavuttamatta tai ainakin siihen on pitkä matka. Tarinan vaiheet ovat moninaiset, mutta enempää ei ole silti syytä paljastaa.

"Sisällä oli ihanan viileää, ja ystävykset joivat kahvin sijasta
kaneladaa, kylmää kanelijuomaa, jota molemmat olivat
lapsena rakastaneet." (s. 334)

Luin aiemmin Victoria Hislopin kirjan Elämänlanka ja ihastuin. Lukuelämys ei ole niinkään tai pelkästään itse tarinasta kiinni. Olennaista on Hislopin tapa kytkeä mukaan niin paljon historiaa (kyllä, tämä käy samalla historianopiskelusta) ja erityisesti Saaressa oli niin vahvasti mukana sitä kreikkalaisuutta, mikä vastaa itse kuulemaani ja kokemaani ja mikä itseäni maassa kiehtoo. Perheen ja suvun merkitys, kahvilat, tapa juhlia... Vasta joitakin viikkoja sitten kuuntelin oppaan selostusta oman lapsensa kastejuhlasta Kosilla ja nyt kirjaa lukiessa voi vain hymähtää, että "aha, juuri noin." Ja päivitys lepran osaltakin on mielenkiintoinen. Ensimmäiset mielikuvat spitaalista nousivat Raamatun kertomuksista, mutta sairauttahan tavataan maailmasta vielä tänäkin päivänä. Kuinka ollakaan, heti tällä viikolla törmäsin lehtijuttuun suomalaissyntyisestä Anna-Liisa Jaanu-Ismudjitosta, joka perusti lastenkodin Indonesiaan lepraa vuoksi hylätyille lapsille vuonna 1986. Ja luin koko jutun aivan uudella mielenkiinnolla.

Kaiken kaikkiaan tarina tarjoaa katkeransuloisen, elämänmakuisen paketin, jonka rusettina on sinnikkyyden ja toivon kultanauhaa. Ei toki tarvitse olla Kreikkaan hullaantunut lukeakseen kirjan, mutta ei siitä ole haittaakaan.

Ja nyt maistuisi lasi kylmää kaneladaa...





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti