maanantai 13. lokakuuta 2014

Kevätjää




Pauliina Kuokka
Kevätjää



Kirjapaja,
2014



”Kevätjää on pehmeää sohjoa, jonka lävitse hulahtaa äänettömästi hyytävään pimeään, ilman varoituksia. Mitäs tulit, sanoo jää, ja Jumala. Toisaalta: se voi kantaa arvaamattomasti silloinkin, kun oma itsesuojeluvaisto tahtoo estää luottamasta elämäänsä sen varaan enää lainkaan.”

Tämän kirjan haluan lukea - aihe kolahti heti luettuani ensimmäisen lyhyen esittelyn Pauliina Kuokan kirjasta Kevätjää. Sain kirjan arvostelukappaleena Kirjapajalta ja se ehti odotella jokusen tovin hyllyssä. Niinpä aiheen kiinnostavuuden ja ensivaikutelman lisäksi ehdin vielä makustella kirjan julkaisuun liittyvää, kirkkoon ja seurakuntien toimintaan kohdistuvaa kritiikkiä. Ennakko-odotuksia ja uteliaisuutta kasautui siinä määrin, etten malttanut enää jättää kirjaa odottamaan rauhallisia kotoisia syysiltoja. Otin sen mukaan matkalukemiseksi Kreikan aurinkoon, vaikka hotellin uima-altaalla taittuukin paremmin kevyt hömppä. Kuokan kirja vei kuitenkin niin täysin mennessään, että uppouduin tarinan "pehmeään sohjoon ja hyytävään pimeään" pilvettömän Kosin taivaan alla ilman suurempaa ristiriitaa.

Kevätjää ei turhia kiertele eikä kaartele, asiaan käydään heti ensimmäisestä luvusta. Nainen katsoo itseään peilistä, summaa tilannettaan ja kysyy: "Tuoltako minä näytän?" Kysymys ja nainen jäävät kaiken sen keskiöön, mikä jatkossa kasvaa taustoiksi, selityksiksi, kehitystarinaksi. Nainen palaa lapsuuteensa ja katsoo kasvuympäristöään pienen tytön silmin. Äidin ja isän välissä hänestä tulee usein varaventtiili ja viestinvälittäjä. Mummo hoivaa omalla viisaudellaan; "Siun pitää muistaa, et eihä pimmeel oo hampaita." Perheeseen syntyy vauva ja tyttö saa rinnalleen pikkuveljen, josta kasvaa hänelle "..kaverini ja sittemmin läheisin ihminen, joka minulla on."  Pauliina Kuokka kuvaa sisarusten kasvua ympäristön paineissa ja kolhuissa tarkasti ja suurta herkkyyttä avaten. Matka aikuisuuteen on kasvukivuista kivikkoinen ja nuori nainen yrittää hallita sisäistä kaaostaan takertumalla milloin mihinkin tai kehenkin.Ja sitten tapahtuu se pahin, mitä ei kellekään soisi tapahtuvan. Vastoinkäymiset alkavat muistuttaa ajoin koukuttavaa videopeliä; kuinka monen yllättävän esteen yli pystyt hyppäämään? Nainen on kuitenkin sitkeää tekoa, opiskelee papiksi ja selviää eteen päin äitiyden ja parisuhteiden koukeroissa. Kaikella tapahtuneella on varmasti suuri merkityksensä myös siinä, mitä hän ajattelee papin työstä ja seurakunnan tehtävästä. Ja samoin siihen, miksi hän on vaihtamassa seurakunnan työn sosiaalialaan. En allekirjoita hänen (tai lehden toimittajan esille nostamaa) kirkon työhön kohdistuvaa kritiikkiään, mutta olipa kyseessä sitten kumpi edellä mainittu työ tahansa, niin hänenlaisiaan ihmisiä tarvitaan. Kun on paljon kokenut ja monesta läpi mennyt, niin on varmasti helpompaa kohdata vaikeat asiat toisessakin ihmisessä.   

Kevätjää on kirja, joka herättää paljon tunteita ja kysymyksiä. Monista nuoren Pauliinan - ja miksei vanhemmankin - tuntemuksista lukija voi löytää paljon itseään. Ilman että on täytynyt kokea yhtä kovia. Ulkopuolisuutta, vierautta ja ympäristön (usein yliherkkääkin) tunnustelua on kuvattu läpirehellisesti ja sanoitettu tavalla, josta näitä tunteita tunnistaa itsessäänkin. Tekstiä oli todellakin nautinto lukea. Jokaisella on lopultakin vain rajalliset kykynsä tehdä valintoja elämässään. Eväänä on vain oma elämänkokemus ja vuosien tuoma ymmärrys, satapäin myös niitä asioita, joihin ei voi itse vaikuttaa. "Aina on olemassa jokin vaaka, jolla punnittuna tehdyt asiat ovat järkevimpiä, tunnetasolla parhaita, vähiten vaurioittavaksi ajateltuja, eniten oikein, vähiten väärin, merkittävimmin sitä, millaiseksi me itsemme koemme. Ratkaisut omasta näkökulmastamme, tai jonkun muun." Tämä tarina on niin tosi. Ja päälle päätteeksi vielä lohdullinenkin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti