sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Graniittimies




Sirpa Kähkönen
Graniittimies


Otava,
2014


Nyt syyskuussa ilmestynyt Graniittimies on Sirpa Kähkösen yhdeksäs romaani. Sain kirjan arvostelukappaleena Otavalta ja se on eittämättä yksi syksyn vaikuttavimmista lukukokemuksista. Graniittimies ikään kuin jättää jälkeensä tilan, josta ei voi hypätä suoraan seuraavaan kirjaan ja toisenlaiseen maailmaan. Sen täytyy antaa vaikuttaa ja antaa sitten haihtua oman aikataulunsa mukaan mielen päältä. Kirjan kiehtova tarina on samalla myös tuhtia historian kertausta. Ihailen sitä taustatyön määrää, mikä tällaisen historiallisen romaanin työstämisessä on.

Kansalaissodan jälkeen 15000 suomalaista loikkasi Neuvostoliittoon maanpäällistä onnelaa etsimään 1920-1930 -luvuilla. Myös kirjan Ilja ja Klara lähtevät hiihtäen kevättalvella 1922 Suomesta Petrogradiin omistautuakseen sosialismin rakentamiselle. He vaihtavat nimensä, jättävät perheensä, äidinkielensä ja kaiken tutun taakseen. Lähdön syyt ovat poliittiset, sillä Ilja on ollut vankileirillä ja he tuntevat kotimaansa hylänneen heidät. Tuoreena avioparina myös rakkaus ja halu rakentaa yhteistä tulevaisuutta yhdistää heidät. "Minä olisin seurannut miestäni vaikka maankuoren alle tai meren syvyyksiin."  Iljalla ja Klaralla on puolueen lupa tulla maahan ja puolue myös sanelee heidän asuinpaikakseen Petrogradin.

Uusi elämä on täynnä haasteita ja koettelemuksia,  Nuorella parilla on haaveensa ja unelmansa paremmasta, joita he alkavat sovittaa raameihinsa vieraassa kaupungissa. Maa on vallankumouksen jälkeen käynyt sisällissotaa ja siitä on ehtinyt kulua vasta muutama vuosi - elämää leimaa muutos ja vakiintumattomuus. Paluuta entiseen ei kuitenkaan ollut ja usko parempaan auttoi eteen päin: "Minun olisi pitänyt osata puhua rehellisesti silloin, myös vaikeuksista - että niitä on kaikilla ja että toverit on tehty niitä jakamaan. Mutta minusta tuntui, että pettäisin ne ihmiset, jotka tekivät aamusta iltaan työtä. Vallankumouksen tehdessään he olivat ottaneet vastuulleen jättiläisurakan." Ilja ja Klara siis opiskelevat ja saavat ympärilleen uusia ihmisiä, joista kasvaa heidän lähipiirinsä ja joiden kautta tarina saa lihaa luiden ympärille.

Ilja ja Klara toteuttavat unelmaansa eri tavoin. Miehen suuriin suunnitelmiin sopii teoreettisempi ote, hän opiskelee ja liittyy myöhemmin juhlallisin menoin kommunistisen puolueen jäseneksi. Klara löytää oman tehtävänsä katulasten parista ja siitä työstä tulee hänelle kaikkein tärkeintä. Naisen rooli on jälleen kerran huolehtia, kantaa vastuuta ja toimia konkreettisesti lähiympäristönsä hyväksi. Alkuun Klara on myös kirjan minämuotoinen kertoja ja nousee voimallisimmin tarinasta esiin, tulee ainakin minulle koko henkilökaartin läheisimmäksi. Katulapset ovat yksi kirjan suuria teemoja. He muodostavat oman yhteisönsä ja heillä on oma slanginsa, elämää säätelee rankat lainalaisuudet hengissä pysymisen ja selviämisen keinoista. Kellareissa asuneista sisaruksista,  Dunjasta ja Genjasta, tulee erityisen tärkeitä Klaran elämässä.

Kirjan loppupuolella väsynyt ja hauras Klara luopuu kertojan roolistaan ja siirtyy taustalle. Eletään vuotta 1935, paikkana on Skatshki Pietarin ulkopuolella. Kirjan henkilöillä on tilinpäätöksen aika itse kullakin, vallankumous on kääntynyt omiaan vastaan ja haaveet paremmasta vaihtuneet alistuneisiin tunnelmiin. Muistot entisestä elävät mielessä, enimmäkseen vain muistuttaakseen siitä, mihin ei ole enää paluuta. Poissa oli kauneus ja nuoruus, uteliaisuus, paljolti rakkauskin. Monesta seikasta oli syytä vaieta: "Vankila opettaa, Galkin sanoi. Vankila on paras paikka tehdä uusia ihmisiä. Ei ole sen veroista. Jelena katsoi Galkiniin. Sanoista ei voisi tuomita eikä hirttää - no olivat oikeaoppiset ja puhtaat. Mutta kasvojen ilme oli niin katkera ja viisas, että kukaan ei erehtyisi niiden viestistä." 

Pietari-Petrograd-Leningrad. Kaupunki on koko ajan vangitsevana läsnä, se sitouttaa asujansa syvästi itseensä. Mitä siitä, jos kadut ovatkin kylmää kiveä - hengetön kaupunki ei toden totta ole. PITER tatuoituna käsivarteen lapsetkin ovat kaupungin omiksi merkitsemiä. Piteriin liittyy paljon symboliikkaa ja muutenkin tuntuu, että kirjassa on paljon harkittua ja hienoa vertauskuvallisuutta. Se on niin kotonaan kirjan tunnelmassa ja kerronnassa, erityisesti kun kuvataan aihetta, joka vaatii punnitsemaan jokaista sanaansa ja usein vaikenemaankin. Tärkeäksi kirjan tekee myös se, että monelle suomalaiselle kirjalla on henkilökohtainen ja omaan perhehistoriaan liittyvä sanomansa. - onhan tässä oman maamme historiasta myös kysymys. Kyllä, voi kyllä suosittelen Graniittimiestä lämpimästi, kun hakusesssa on Lukuelämys isolla ällällä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti