perjantai 25. huhtikuuta 2014

Vadelmavenepakolainen





Miika Nousiainen
Vadelmavenepakolainen


Otava, 2007








Hitauttani myöhästyin näkemästä Vadelmavenepakolaista Mikkelin teatterissa, talven kirja-alesta pokkari tarttui kuitenkin mukaan ja jämähti hyllyyni sopivaa hetkeä odottamaan.  Tämä osoittautuikin mitä parhaimmaksi kevätlukemiseksi; hilpeän kevyttä ja hulluttelevaa, samalla kuitenkin myös suomalaisuuden stereotypioita oivaltavasti kyntävää. Asetelma on herkullinen, kun rinnalle otetaan ruotsalaiset, yhteishengen ja yhteisyyden toimiva kansankoti naapurissamme. En alkuunkaan ihmettele, miksi tämä teksti on päätynyt myös teatterien lavoille. Varsinkin alkuun hihittelin kirjalle itsekseni ja ihmettelin, että mihinkähän tässä vielä päädytään.

Vadelmavenepakolainen on Miika Nousiaisen esikoisromaani, joka ilmestyi jo vuonna 2007. Kun tutustuminen häneen alkoi näin lupaavasti, tulen lisäämään ainakin kaksi hänen kirjaansa (Maaninkavaara 2009, Metsäjätti 2011) luettavien listalle. Googlettaminen paljasti, että Nousiainen on tehnyt myös käsikirjoitustöitä televisioon enkä juurikaan yllättynyt, että myös Putouksessa on hänen aivoitustensa jälkeä nähtävissä. Vuonna 2013 hän on ollut Putouksen pääkäsikirjoittaja.

Kirjan päähenkilö Mikko Virtanen on kuin vääriin nahkoihin Kouvolassa syntynyt, sielultaan ruotsalainen ja mieleltään valmis oppimaan täyspäiseksi ruotsalaiseksi. Vaihteeksi erilaisuutta voi käsitellä näinkin. Kansallisuustransun näkökulmasta, kuten Mikko itseään luonnehtii. Mies elää tavoitteilleen ja käsittelee asioita lähinnä oman päänsä sisällä. Ympäristön ihmiset kokevat Mikon melko lailla rasittavaksi, mutta eipä tunnu Mikkokaan heitä paljoa noteeraavan. Ruotsin kuningaspari, Olof Palme, Per Albin Hansson - he edustavat Mikolle enemmän lähipiiriä kuin kotimaan naapurit tai työtoverit konsanaan. Mikko on todella yritteliäs ja kekseliäs pyrkiessään ehdaksi ruotsalaiseksi ja pääseekin hyvin pitkälle haaveessaan. Haaveet tosin edellyttävät myös melkoista kylmäpäisyyttä ja radikaaleja tekoja. Ne jääkööt tässä vaiheessa salaisuudeksi ja jokaisen itsensä luettavaksi. Sanonpahan vain, että julmuudesta ja tunteettomuudesta voi kirjoittaa hyvin lyhyesti ja toteavasti, vähääkään sillä mässäilemättä. Se sopi minulle vallan hyvin Varistyttö -kokemuksen jälkeen.

Kirjan teksti on hauskalla tavalla yliampuvaa, se ei yritäkään olla totta ja realismi on siitä kaukana. Se peilaa käsityksiämme ruotsalaisuudesta, rakkaasta naapuristamme ja kilpakumppanistamme niin yleisurheilun maaottelussa kuin jääkiekkokaukalossakin. Jälkeen päin Mikkoa jää miettimään... Mikä hänen diagnoosinsa oikein on, maanis-depressiivisyyskö? Mikko elää kuin toisessa todellisuudessa vailla suhteellisuudentajua, kunnes elämän mustavalkoisuus saa kirjan loppupuolella myös harmaan sävyjä. Yhteisöllisyys alkaa itää, joskin yllättävällä tavalla ja taholla. Jos sitä alkaa miettimään, niin kirja onkin enemmän kuin vain helppolukuinen ja nopea lukukokemus hihityssessioineen. Jos vain vastaan tulee, niin haluaisin nähdä tämän toteutuksen teatterissa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti