sunnuntai 20. elokuuta 2017

NIX








Nathan Hill
Gummerus, 2017


Ennakkokappale Gummerukselta teki sekä uteliaaksi että epäileväiseksi; Nathan Hillin esikoisromaani NIX saamia ylenpalttisia kehuja on kirjattu niin etu- kuin takakanteenkin. Lukuisat tahot suitsuttavat sitä yhdeksi vuoden parhaista kirjoista ja Entertainment Weekly on nimennyt sen vuoden kirjaksi 2016.
Yhdysvaltalainen yritys Audible on valinnut sen myös viime vuoden äänikirjaksi. Toisaalta yli 700 sivua tiesi sitä, että viettäisin kirjan parissa monen monta iltaa - joko jumissa tai haltioituneena, mihin maailmoihin tarina nyt sitten mukanaan veisikään.

Kuten monen järkäleinen sivumäärä ennustaa, tarinnassa on leveyttä, laveutta ja syvyyttä. On laakeaa valtatietä ja satunnaisia sivuraiteita, kaikki yhtä harteikasta kokonaisuutta. On ihmisiä useammassa sukupolvessa ja heidän henkilöhistoriansa punoutuneena osaksi Amerikan yhteiskunnallista ja poliittista mielialaa. Jotta nämä kaikki elementit saadaan näppärästi nippuun, liikutaan useammalla eri aikatasolla. Nathan Hill tekee sen onnistuneesti ja hallitusti, tekee lukijalle aikamatkailun helpoksi.

Mutta mikä ihmeen Nix? Nix on taruolento, vedenhaltija. Vanhan legendan norjalaisessa versiossa Nix, suomalaisittain näkki, vaeltelee pitkin rannikkoa ja haeskelee yksin kulkevia lapsia. Nix ottaa upean valkoisen hevosen muodon ja houkuttelee lapsen seikkailuun, nauttimaan ratsastuksen hurmasta ja toisten ihailusta. Tarinan opetus on, että hyväuskoisuudesta seuraa usein pettymys - jos jokin on liian hyvää ollakseen totta, niin eihän se totta ole. Vaan kun tässä tarinassa aletaan sitä totuutta hakea, niin törmätään aina uusiin totuuksiin - tai ehkei sitä perimmäistä totuutta voi koskaan löytyäkään. Jokaisella on oma totuutensa, yllättävän monimutkaisessa verkossa kieputeltu. Mukaan on kopaistu dna:ta, tunnejälkiä, toiveita, paljolti tiedostamatonta.

Tarinan keskeisin henkilö on Samuel Andresen-Anderson. Samuel opettaa kirjallisuutta collegessa, on jokseenkin turhautunut työhönsä ja saa nettipelailusta äksöniä arkeensa. Samuel on myös aikanaan saanut hyvän kustannussopimuksen ja luvannut kirjoittaa kirjan. Ennakkomaksusta huolimatta kirjoitustyö ei pääsee alkuun. Yllättäen Samuel saa kustantajaltaan täysin uuden ja sensaatiomaisen kirjaidean. Hän ehdottaa, että Samuel kirjoittaa paljastuskirjan äidistään Fayesta - naisesta, joka aikoinaan hylkäsi sekä miehensä että pienen Samuel-pojan ja katosi omille teilleen. Naisesta, jonka menneisyyttä tai lähdön motiiveja Samuel ei tunne. Äidin hylkäämä poika on kertonut kaikille, että hänen äitinsä on kuollut. Äiti on kuitekin mitä totisimmin elossa, sen todistavat televisiossa pyörivät uutisklipit ja äidin aiheuttama mediamylläkkä.

Samuelin etsintätyön  myötä Fayen tarina kasvaa ja tarkentuu, palaset loksahtelevat kohdilleen. Fayen tarinan rajapinnat Samuelin elämään tarkentuvat, mutta Fayenkin on mentävä kauas aina lapsuuteensa saakka.

John Irvingin kiteytys kannessa osuu nappiin: Nathan Hill on huikeuden mestari. Tästä kirjasta on niin moneksi, että useampikin lukukerta olisi paikallaan - mutta sivumäärän huomioon ottaen kertaus unohtuu varmaankin uusien lukukohteiden alle. Kerrankin luettuna NIX on iso elämys, elämää ja Ameriikaa. Nathan Hill kirjoitti esikoisromaaniaan 10 vuotta, mikä jo sinänsä kertoo projektin merkityksellisyydestä. Yksi lukukokemuksesta kumpuava ajatus on se, että kannattaa poimia talteen kaikki kuulemansa myös oman sukunsa menneisyydestä. On mielenkiintoista kuulla tarinoita omien vanhempiensa lapsuudesta ja nuoruudesta - ja myös siltä ajalta, jota olemme tottuneet katsomaan lapsen silmin ja näkemään heidät äitinä ja isänä.






torstai 17. elokuuta 2017

Shopaholic & sister







Sophie Kinsella


Tällainen kevyt välipala omasta kirjahyllystä! Ja ansiokkaista suomennoksista huolimatta Becky Bloomwood vain on jotenkin aidoimmillaan englanniksi luettuna. Pokkari on varmaankin reissulukemiseksi joskus hankittu ja aloitettukin, vai lienenkö suomeksi lukenut. Alun tuttuus ei haitannut vähääkään - päin vastoin ilahdutti huomata, miten hyvin ja tarkkaan jokin aikaa sitten luettu palaa mieleen. Joskus, toki useinkin, monella tasolla ihmisen elämässä, se hauska ja harmiton nousee pintaan vakavaa ja vaikeaa kevyemmin. Ei tarvita prosessointia eikä ahdistuksen mankelia.

Tosin Beckyn elämässä riittää jälleen kerran harmeja ja hauskuuttakin himmentää moni tumma pilvenroikale. Becky ja Luke palaavat kymmenen kuukautta kestäneeltä häämatkaltaan kotiin ja odottavat perheen ja ystävien tapaamista ja uutta elämää avioparina. Kotopuolessa asiat ovat kuitenkin muuttuneet heidän poissaolonsa aikana. Beckyn rakas ystävä Suze on löytänyt rinnalleen ja vertaistuekseen uuden ystävän, jonka kanssa jakaa äidin ja vauvaperheen arkea. Beckyn vanhemmat peittelevät selvästi tyttäreltään jotakin ja Becky miettii toinen toistaan ikävämpiä vaihtoehtoja käytöksen takana. Beckyn arvaukset menevät pahasti pieleen, sillä nyt ei ole kyse vakavasta sairaudesta tai talon myymisestä. Tadaa, vanhemmille on paljastunut, että Beckyllä on sisarpuoli ja pienen valmistelun jälkeen asia kerrotaan myös Beckylle.

Ensishokin ja ällistyksen jälkeen Becky on haltioissaan; eikö hän aina syvällä sisimmässään ole tiennytkin, että hän elämässään on siskon kokoinen tyhjä tila, jonka Jess ilmestymisellään korjaa! Suhde Suze-ystävään on nyt telakalla, mutta hän pääsee oma siskon kanssa shoppailemaan ja tyttöilemään. Todellisuus on kuitenkin karua kauraa, sillä Jessiä ei kiinnostaa shoppailu eikä manikyyrit. Becky kyllä yrittää kovasti, mutta yhteistä säveltä ei vain löydy. Masentavaa kyllä, jopa Luke on sitä mieltä, että Jess on hyvä tyyppi ja Becky voisi ottaa hänestä oppia. Tuore aviomies tekee tiukasti töitä ja vaatii Beckyäkin kestämään budjetissa häämatkashoppinkien ja huolettoman elämän jälkeen. Monenmoista ryppyä rakkaudessa, ystävyydessä ja siskoudessa siis. Mutta ei mitään sellaista, mitä ei Becky lopulta selättäisi.

All's well that ends well. Himoshoppaajan maailmassa ja Shakespearen näytelmässä. Että näin.

perjantai 11. elokuuta 2017

Viihdy omassa arjessasi






Noora Lintukangas
Otava, 2017



Noora Lintukangas, joogaopettaja ja yrittäjä, on yksi Hidasta elämää -nettisivuston kirjoittajista. Tämä Facebookista alkunsa saanut sivusto on vuosien myötä kasvanut monimuotoiseksi hyvinvoinnin kanavaksi ja tarjolla on tekstien lisäksi niin netti-tv:tä, luentoja kuin oma hyvinvointituotteiden puotikin. Puodissa on mukavasti esillä myös itsensä kehittämiseen ja henkiseen kasvuun liittyvää kirjallisuutta.

Vaikka erilaisia hyvinvointioppaita onkin ilmestynyt runsaasti ja itsekin niihin herkästi tartun, kirjat eivät suinkaan ole toistensa toistoa vaan kyllä sieltä aina uusia oivalluksia tai tapoja lähestyä asiaa jää mielen pohjalle muhimaan. Lintukankaan kirja jakautuu kahteen osaan, josta ensimmäinen herättelee nimensä mukaisesti viihtymään omassa arjessa – keskellä kriisejä, vihan tunteita ja keskeneräisyyttä. Toisia emme voi muuttaa, emme aina olosuhteitakaan. On siis löydettävä rauha, siltä osin kuin se kulloinkin on mahdollista, kaiken härdellin keskellä. Tässä ei sinänsä ole mitään uutta. Kuitenkin jo kirjan tapa käsitellä asiaa saa rentoutumaan; teksti on armollista, hienovaraisesti kannustavaa. Muutoksen voi aloittaa hyvin pienestä, muutamasta asiasta kerrallaan.

Toinen osa kirjasta onkin ainakin joogaa aiemmin harrastamattomalle jo vaativampi osio. Harjoitukset vaikuttavat yksinkertaisilta, mutta vaativat sekä keskittymistä että sitoutumista. Apuna ovat selkeät kuvat ja ohjeet sekä tietoa siitä, minkä asian vahvistamiseen harjoitus tähtää. Ehkä aluksi riittää, että näiden avulla voi hetken olla sivussa arjen hullunmyllystä ja huomata oman hengityksensä. Liikkeet auttavat eroon ajatusten liikapainosta ja notkeuttavat ja vahvistavat kehoa. Ja jos innostusta riittää, niin vuosituhantisesta viisaudesta riittää loputtomiin uutta ammennettavaa. Suosittelen voimaannuttavaa lukemista kaipaavalle!

Julkaistu Kirjavinkeissä 10.8.2017

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Raskas askel








Matti Riekki
Like, 2017


Tässä se on kiteytettynä kaikkine ääripäineen, juokseminen. Rapakuntoisesta maratoonariksi, peppu ylös sohvalta ja treenaamaan kohti juoksemisen riemua. Ja kaikessa hienoudessaan ja - todellakin, itsensä voittamisessa - pitkän matkan juoksu voi olla kuin kuolemaa tekisi. Ihan suosiolla näen itseni vain siellä ensimmäisellä neljänneksellä, viisi kilometriä kevyesti nautiskellen on jo voitto. Vaikken siis kaikkea opastusta omaan käyttööni tarvitsekaan, niin todella mielenkiintoista on katsahtaa maratoniin valmistautumiseen. Rennosti kotisohvalta, kun parin kolmen hölkkälenkin jälkeen saa nauttia vastaanottavaisesta pehmeästä sohvanurkasta.

Kuten nimen alaotsikko lupaakin, kirja on kertomus juoksijan synnystä. Matti Riekki, musiikkitoimittaja, päätti 34-vuotisynttäreidensä jälkeen alkavansa juosta - "vaikka väkisin." Siihen asti elämäänsä hän oli enemmän tai vähemmän inhonnut kuntoilua. Juoksulajeista tuttua oli lähinnä yöjuoksu. Tässä tulee kirjan lohdullinen ja tsemppaava osuus, sillä aloittaa voi ihan nollasta. Jos on päässytkin unohtumaan, niin jossain vaiheessa elämää juoksu on ollut itse kullekin ihan luonnollinen tapa liikkua. Ja se on edelleen esiin kaivettavissa - omasta kokemuksesta myös vielä polvileikkauksen jälkeenkin, kun pikkuhiljaa yrittää saada jalat jälleen toimimaan parina.

Riekki kertoo juoksuharjoittelusta asiantuntijoiden näkemyksiä, mutta nojaa sen jälkeen tekstinsä vahvasti omiin kokemuksiin. Millainen vaatetus, millaiset kengät ja mitä tahtia. Kun sitten päästään itse pitemmän matkan valmisteluun, tarvitaankin jo hyvin mietittyä ja täsmennettyä valmistautumista pienimpiä yksityiskohtia myöten. Kaiken pitää natsata kohdilleen ja siltikin maaliin pääsy on vielä monen mutkaisen tuskahetken takana. Eikä maaliviivan ylitettyään jaksa välttämättä edes juurikaan riemuita itsensä voittamisesta - mutta senkin aika tulee, koska Riekin tavoin monella on pian jo se seuraava maraton tilauksessa. Juuri se tekeekin uteliaaksi: Miten itsensä äärirajoille venyttäminen ja tuskaiset taipaleet eivät estä hakeutumasta reitille yhä uudestaan? Valmistautuminen vaatii paljon aikaa ja keskittymistä, kaikki se on pois muilta arjen velvoitteilta ja luppohetkiltä. Elämässä on oltava kunnon rytmi, aikaa myös levolle ja palautumiselle.

Hurjimmissa haaveissanikaan en näe itseäni Tukholman maratonilla - vielä, mutta kukapa tietää... Toistaiseksi tämän kirja henki ja ajatukset tsemppaavat minua pienillä lenkkisilläni ja nekin ovat jo ihan iso juttu itselle.

“Run when you can, walk if you have to, crawl if you must; just never give up.”
― Dean Karnazes



perjantai 21. heinäkuuta 2017

Viisaat linnut







Jennifer Ackerman
Atena, 2017



Ei se koko, vaan rakenne – lintujen aivot hämmästyttävät tiivistetyllä kapasiteetillaan. Halventava linnunaivoiseksi nimittely ei voisi enempää metsään mennä. Onhan kyseessä suuri evolutiivinen menestystarina, kun dinosauruksista polveutuvat linnut ilahduttavat meitä laulullaan kauniina kesäpäivänä.

Lintujen toiminta ei perustu pelkkään vaistonvaraisuuteen vaan suurelta osin myös älykkyyteen. Kuten ihmisilläkin, älykkyys vaihtelee yksilöittäin, ja myös lintulajeittain. Linnut valmistavat itse työkaluja, osaavat ratkaista yksinkertaisia laskutehtäviä ja ne ovat navigoinnin mestareita.

Toiset linnuista ovat sosiaalisesti hyvin älykkäitä ja ymmärtävät joukkuepelin merkityksen, toisaalta ne osaavat myös hämätä ja juonitella. Ne voivat varastoida itselleen ruokaa isollekin alueelle lukuisiin paikkoihin ja löytää piilot kuukausien päästä – ruoan on oltava nerokkaasti piilossa muilta mutta muistissa itsellä.

Jotkut linnuista, kuten varikset, ymmärtävät vastavuoroisuuden merkityksen lahjojen antamisessa ja tuovat heitä ruokkineille ihmisille lahjaksi löytämiään aarteita kuten metalliesineitä, lasinsirpaleita ja mitä nyt ihmisten jäljiltä luonnosta sattuvatkaan löytämään.

Jennifer Ackerman, pitkän linjan tietokirjailija, kertoo kirjassaan suorastaan lumoavasti uusimmista lintumaailman tutkimuksista. Kirjansa myötä Ackerman vie lukijansa muun muassa Barbadokselle, Uuteen-Kaledoniaan ja Australiaan.

Esitellyt tutkimukset saavat hyvin persoonallisen sävyn, kun niistä kerrotaan esimerkiksi Yellow-Yellow -nimisen variksen myötä. Lintujen tapaa oppia ja käsitellä asioita verrataan ihmisten tapoihin toimia ja se havahduttaa huomaamaan, että toisinaan ajatuksemme älykkyydestä on kenties rajoittunutta ja kangistunutta.

Elämän ihmeellisyys on todellakin ihmisajatusta suurempaa, moninkertaisesti! Ja sitähän tämäkin kirja juhlistaa. Kiinnostava kirja muillekin kuin lintuharrastajille, ja oiva myös lahjakirjaksi.

Julkaistu Kirjavinkeissä 21.7.2017



perjantai 14. heinäkuuta 2017

Soturimunkin oppipoika: Aikani kung-fu-temppelissä






Joona Tolvanen
Atena, 2017






Jackie Chanin tapaiset veijarit ovat pienten poikien sankareita, siinähän ei ole mitään epätavallista. Joonas Tolvasen kung-fu -innostus oli kuitenkin niin syvää, että hän lähti 17-vuotiaana lukiolaispoikana Kiinaan oppiakseen Shaolin kung-fua, Kiinan luostareissa alkunsa saanutta perinteistä taistelulajia. Sumuisten vuorten salat kiehtoivat miestä niin, että hän teki kaiken kaikkiaan yhdeksän matkaa Kiinaan ja opiskeli lajia eri kouluissa. Nyt Joonas Tolvanen on paitsi lääkäri, myös yksi harvoista länsimaalaisista, jolla on lupa opettaa pääkouluttajansa mukaista Shaolin temppelin kung-fua.

Reissuistaan ja kokemuksistaan Kiinan maaseudulla Tolvanen on kirjoittanut mukaansatempaavat muistelmat. Sopivaa matkakaveria ei ilmaantunut, joten nuori mies lähti Kiinan valloitukselleen yksin. Täysin erilainen, länsimaalaisuutta vieroksuva kulttuuri ja koulujen ankara kuri tarkkoine sääntöineen takaa sen, että hykerryttävien tarinoiden arkku alkaa täyttyä heti lentokoneen laskeuduttua Beijingiin. Vaikka Tolvanen kertookin kokemuksistaan pilke silmäkulmassa, koulutuksen rankkuus ei jää epäselväksi. Sääntöjen rikkomisesta seurannut rangaistus nimeltä käärmeen pään katkaisu puistattaa; myös Tolvanen joutui seuraamaan, kuinka rangaistavia hakattiin puukepeillä, kunnes kepistä oli enää lyhyt pätkä jäljellä. Muut oppilaat pakotettiin seuraamaan rangaistusta. Kovaa kuria ja ankaraa treenamistakin pahempaa oli kurja ja likainen ravinto, jota Tolvanen vältteli mahdollisuuksiensa mukaan.

Tolvanen kuvailee hulvattomasti muun muassa kilpailureissua, jolloin hän päätyy edustamaan kouluaan sanda-kilpailussa. Sanda voi tarkoittaa useampaa asiaa, mutta tässä yhteydessä selvennykseksi riittäköön kiinalainen potkunyrkkeily. Suomalaispoika pelastuu paikallisen ”Goljatin” kynsistä perin omaperäisin ottein – tässä kohti käy kyllä mielessä, että näinköhän savolainen tarinaniskijä siirtää juuri vastuun kuulijalle. Vaan mikä ettei, voihan se noinkin käydä.

Soturimunkin oppipojan mukana lukija pääsee kurkistamaan hyvin erikoiseen ja suljettuun maailmaan. Epätavallisuudessaan kirja toi mieleeni Minna Eväsojan kirjan Melkein geisha : Hurmaava ja hullu Japani. Molempien kirjojen takana on lahjakas ja päättäväinen nuori, joka kulkee omia polkujaan, sitoutuu tavoitteisiinsa ja pitää kiinni unelmistaan. Tätä voi ilomielin suositella laajalle lukijakunnalle; matkailusta, kulttuureista ja Kiinasta kiinnostuneille, taistelulajeista innostuneille ja värikkäistä elämäntarinoista nauttiville.

Julkaistu Kirjavinkeissä 14.7.2017



torstai 13. heinäkuuta 2017

Kun kellot vaikenivat






Unto Katajamäki
Bookcover, 2017


"...ja joka tietoa lisää, se tuskaa lisää." 

Nämä usein siteeratut sanat - jotka muuten ovat Raamatusta, tiesittekö - tulivat väistämättä mieleen Unto Katajamäen uusinta kirjaa lukiessa. Ihmisen raadollisuus, pahuuden voima iski koko volyymillaan vastaan. Jos tämä olisi pelkästään fiktiota, kirja olisi voinut jäädä minulta kesken. Mutta kun ei, fiktiivisen tarinan takana on vankkaa faktaa ja jos asianosaiset ovat sen joutuneet kestämään, niin meidänkin tulee se luettuna kestää. Sillä meidän historiaammehan tämä on, eurooppalaisuuden historiaa.   Tekstistä huokuu Katajamäen perehtyneisyys asiaan ja kunhan vain rohkaistuu katsomaan historiaa silmästä silmään, niin voi antaa tarinan viedä ja samalla haukata aimo annoksen historian tietämyksen kakusta.

Luin tätä kirjaa kahteen otteeseen. Ensimmäinen lukuyritys jäi suosiolla kesken; tämä ei ole mikään välipalakirja, joka "siinä sivussa" ahmaistaan läpi. Toisella yrittämällä googlettelinkin sitten lukiessani alueen historiaa ja pääsin paremmin kartalle siitä, miten moninaiset poliittiset, taloudelliset, uskonnolliset ja yhteiskunnalliset myllerrystuulet taannoisen Tsekkoslovakian alueella ovat tuivertaneet. Kun kellot vaikenivat sijoittuu toisen maailmansodan päättymisen aikaiseen ja jälkeiseen aikaan Tsekkoslovakiassa. Hitler on kuollut, Saksa antautuu ja saksalaiset joukot vetäytyvät Tsekkoslovakiasta.

Jo Munchenin sopimuksella vuonna 1938 Hitler oli neuvotellut maan saksankielisen väestön asuttamat sudeettialueet liitettäviksi Saksaan.  Saksan miehityksen aikana  Tšekkoslovakiaan oli perustettu Theresienstadtin keskitysleiri Terezinin kaupunkiin. Sodan päättyessä osat vaihtuvat, tsekkien miehityksen aikainen kosto ja viha purkautuu saksalaisten mielettömänä vainona.

Tarinan keskiössä on William Schröder, Punaisen ristin lääkäri ja taustaltaan Prahan saksalaisia. Hänen sukunsa on asunut Prahassa vuosisatoja. William tekee työtään, viettää aikaa äitinsä ja sisarensa kanssa ja elää sovussa ja hyvänä ystävänä monen tšekin kanssa, ilman etnisiä ennakkoluuloja. Tilanteen muuttuessa William saa perin juurin tuntea, millaiseksi synniksi saksalaisuus hänelle luetaan. Kirjan rankin osuus onkin elää Williamin mukana kaaosta, joka jatkuu toisen maailmansodan raunioilla. Saksankieliset menettävät omaisuutensa, oikeutensa ja ihmisyytensä - ja hyvin usein myös henkensä.

Tämä on jälleen yksi niitä kirjoja, jotka pitävät otteessaan vielä viimeisen sivun jälkeenkin. On surullista ajatella, millaisiin mittoihin väärin käytetty valta kasvaa ja miten kauaskantoiset sen seuraukset ovat. Vielä surullisempaa on se, ettei ihminen historiastaan vähällä ota opikseen. Kostonkierre, nöyryytys ja alistaminen elivät muinaisina aikoina, maailmansotien aikaan ja yhä vain tänäänkin. Ankeasta aiheestaan huolimatta kirja oli kuitenkin historiankurssia parhaasta päästä ja auttaa luomaan kuvaa toisen maailmansodan jälkeisestä tilanteesta Euroopassa.   Olen lukenut myös Unto Katajamäen ensimmäisen historiallisen romaanin Punaisen Valpon varjossa ja mielenkiinnolla odotan, mitä menneisyyden nurkkaa seuraavaksi pöyhitään. Ja historian harrasteluni saa jatkoa.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.